MIKÄ TANSSIKURSSILLA ON TÄRKEÄÄ?

Lähtökohta opettamisessa 

Otsikon kysymys aiheuttaa ohjaajille ja opettajille monia harmaita hiuksia. Tuleville alan ammattilaisille korostetaan kaikissa paritanssialan koulutuksissa  suunnittelun ja tavoitteellisen opetuksen merkitystä. Opettajan pitää pystyä ”näkemään kauas” hahmottaakseen kurssin ja myös yksittäisten oppilaiden pitkän aikavälin tavoitteet, hänen tulee pyrkiä tavoitteeseen asettamalla sopivia lyhyen aikavälin tavoitteita ja lisäksi hänen pitää pystyä elämään hetkessä muuttaen suunnitelmaa olemassa olevan ryhmän tarpeisiin reagoiden. Nämä ovat kaikkeen opetustyöhön liittyviä pedagogisia taitoja, joten on luonnollista, että näitä opiskellaan myös tanssinohjaajaksi / -opettajaksi opiskeltaessa.

Omassa työssäni tanssinopettajien ja -ohjaajien kouluttajana olen  kehottanut tulevia tanssinopettajia luomaan yksittäisellekin tanssitunnille pienen ytimen, jonka ympärille opetettava asia rakennetaan. Useimmiten tunti lähtee ytimen tutkiskelusta yksin tehtävinä harjoitteina, tästä siirrytään harjoittelemaan asiaa parin kanssa ja pikkuhiljaa asiaa pyritään soveltamaan esim. yksittäiseen kuvioon tai pieneen kuviosarjaan tasoryhmästä riippuen.

Miten oppilaat valikoituvat, miten opetettavat aiheet ja teemat valikoituvat?

Paritanssinharrastajalla on monenlaisia mahdollisuuksia edetä tanssijan polullaan ja saada oppia eri seuratanssilajeissa. Eri puolilla Suomea on tarjolla tiiviitä kurssipaketteja, joissa opettajan on helppo rakentaa opetukseensa jatkumo, jonka aikana asioissa edetään loogisesti ja voidaan kenties myös palata asioissa taaksepäin ottamaan vauhtia, jos joku opetettava asia ei lähdekään sujumaan. Näillä kursseilla oppilas ilmoittautuu mukaan pidemmäksi jaksoksi, osallistujia on yleensä rajattu määrä ja heidän kanssaan saa luotua henkilökohtaisen kontaktin.

Kurssipakettien lisäksi tarjolla on erilaisia tanssitapahtumia, joissa oppilaalla on valittavana yksittäisiä tunteja, joista hän itse voi rakentaa itselleen sopivan kokonaisuuden. Tämän tyyppisissä tapahtumissa jokainen tunti on oma kokonaisuutensa eli osa oppilaista on mukana saman tason tai saman opettajan tunneilla esim. koko viikonloppuleirin ajan, osa vaihtaa tasoa ja opettajaa oman valintansa mukaan. Tunnit on siis suunniteltava ”yksilöinä” ja on pyrittävä saamaan yhteen opetustuokioon ne asiat, jotka kokee tärkeiksi opetuksen kannalta. Opettajat, jotka työskentelevät useammilla saman tahon järjestämillä leireillä oppivat ajan saatossa tuntemaan oppilaita, mutta koska ryhmät ovat usein hyvin suuria, henkilökohtaisen ohjauksen määrä jää pieneksi.

Edellä mainitun kaltaiset tanssileirit ja -tapahtumat keräävät aktiivisia paritanssinharrastajia yhteen ja toimivat paitsi tanssinoppimisen paikkana myös erinomaisena sosiaalisena kohtaamisalustana tanssia harrastaville ihmisille. Mukana olevien tanssijoiden ikähaarukka on tavallisimmin n.20-60 vuotta, mukana on sekä pariskuntia että yksin kurssille tulleita, tanssikilometrien määrä vaihtelee huomattavan paljon oppilaiden kesken eli oppilasaines on yleensä hyvin heterogeenistä. Useimmissa tapahtumissa on tarjolla tasoryhmiä, joista tanssija valitsee itselleen sopivan ryhmän. Oppilaan käsitys oman osaamisesta tasosta voi vaihdella suuresti ja joskus oppilaiden tasoryhmävalinnat osoittautuvat opettajalle kovin haastaviksi. Joku oppilaista käy vuosi toisensa jälkeen alkeis- tai alkeisjatkotason tunneilla eikä koe vielä olevansa valmis siirtymään eteenpäin, toinen taas kokee olevansa valmis jatko- tai konkaritason (edistyneet) tunnille jos osaa opetettavan lajin perusaskeleen. Opettajalla on siis monenlaisia haasteita ja valintoja tehtävänä!

Pohdiskelua

Olemme aiemmin blogissa pohtineet paritanssin opettamiseen liittyviä erilaisia lähestymistapoja ja niihin liittyviä kysymyksiä ja tulemme jatkamaan tätä pohdintaa – onhan näiden asioiden kehittäminen meidän päätyömme ja myös asia, joka aidosti ja oikeasti kiinnostaa. Tässä välissä on kuitenkin hyvä palauttaa mieliin se, että oppilaan näkökulma kurssin tavoitteisiin ja niiden saavuttamiseen ei välttämättä ole sama kuin opettajan.

Törmäsin kysymykseen ”Mikä tanssikurssilla on tärkeää?” pitäessäni ison tanssitapahtuman yhteydessä omaa cha cha -tuntiani. Vastausta en pysty tässä kirjoituksessa antamaan, enkä haluakaan, vaan teksti kumpuaa omasta hämmennyksestäni asian suhteen. Kyseisen tunnin jälkeen entuudestaan tuttu mies, varsin taitava seuratanssija, sanoi ikäänkuin ohimennen ilman sarvia ja hampaita, että hän turhautuu aina tehdessään tuntien alussa olevia perusharjoitteita, koska hän ei koe että pystyisi toteuttamaan mitään niihin liittyviä asioita parin kanssa tanssiessaan, kun koko kapasiteetti menee siihen, että pysyy rytmissä ja saa edes jotain kuvioita vietyä naiselle. Hämmennyin, koska palautteenantaja on oikeasti taitava ja luonteva liikkuja, joka taitonsa puolesta hyvinkin voi laskea itsensä konkaritanssijaksi – miten ihmeessä oppisin lukemaan ryhmää niin, että osaisin suhteuttaa opetettavien asioiden keston ja määrän sellaiseksi, että se on mahdollisimman monelle oikea? Miten pystyn motivoimaan mahdollisimman monen oppilaan kehittämään taitoaan ilman, että tanssimisen ilo ja riemu häviää?

Kaupalliset tanssikurssit ja ylipäätään kaikki kaupallisuus tuo mukanaan asioita, jotka hankaloittavat taidon oppimista ja tuovat opettajille mukanaan uudenlaisia, usein positiivisiakin, haasteita. Paritanssin opettaminen on ala, jolla ei juurikaan ole valmiita työpaikkoja vaan opettajat joutuvat joko keräämään työnsä pienistä pirstaleista tai toimimaan itsenäisinä yrittäjinä. Molemmissa tapauksissa oppilaat äänestävät jaloillaan, mikäli eivät pidä opettajan pitämistä tunneista eli opettajan pitää pystyä tarjoamaan oppilaille jotain, jonka avulla heidät saadaan tulemaan uudestaan. Opettajan tulee siis olla kyky muodostaa koulutuksensa aikana saamista pedagogisista eväistä muodostamaan itselleen kokonaisuus, jonka pystyy tarjoilemaan sellaisessa paketissa, että tunnilla olijat viihtyvät. Uuden asian oppimiseen liittyy useimmiten (varsinkin jos kyseessä on taidon oppimiseen liittyvä asia) epämukavuusalueella käyminen ja siellä oleskelu. Pääsisimme aika paljon lähemmäs täydellisen tanssitunnin totuutta, jos keksisimme, miten tämä saadaan myytyä oppilaille positiivisena asiana. Suomalaiseen perusluonteeseen kuulunee epäonnistumisen pelko, joten oppimistilanteessa tehdään usein vain se, mitä jo osataan eikä ylitetä rimaa ja mennä epämukavuusalueelle kokeilemaan jotain uutta, jossa kenties voi epäonnistua. Opettajilla pitää siis olla hallussaan pedagogisia keinoja saada ihmiset heittäytymään ja uskaltamaan…

Koskapa meistä kukaan ei varmaan pysty antamaan edelliseen selkeää ohjetta, vastausta tai neuvoa vaan meistä jokainen joutuu löytämään asiaan oman ratkaisunsa, on hyödyllistä jakaa ajatuksia kollegoiden ja muiden lajin parissa olevien kanssa. Tämä on yksi blogimme tarkoitus ja tulemme siis edelleenkin  pohdiskelemaan täällä  tanssitekniikan, musiikin, viennin ja seuraamisen ja muiden paritanssin opetuksen kannalta tärkeitä asioita. Pohtimalla, keskustelemalla, vaihtamalla ajatuksia ja kokemalla asioita yhdessä saadaan sekä tanssin että tanssinopetuksen tasoa nostettua mikä lienee meidän kaikkien intresseissä. Paritanssin / seuratanssin kyseessä ollessa pohjalla on kuitenkin aina ajatus siitä, että tanssiminen on mukavaa ja hauskaa ajanvietettä, jossa jokaisen pitää saada nauttia asiasta omalla tavallaan ja omista lähtökohdistaan!

PERUSLIIKUNTAIDOT OPETTAMISEN RAKENNUSPALIKOINA

Tanssinopetusta voi toteuttaa monista eri lähtökohdista. Tanssinopettaja voi valita opetuksen näkökulmaksi tai lähestymistavaksi mm. liikkeen, tekniikan, rytmin, tunteen, koreografian, parityöskentelyn tai jopa moottoriurheilun niin halutessaan. Näkökulma tai lähestymistapa on opettajan valitsema metodi, jolla hän opetusta toteuttaa. Metodin valintaan vaikuttavat opettajan arvio opiskelijoiden taitotasosta ja näkemys tavoitteesta. Parhaimmat oppimistulokset saavutetaan pitkäjänteisellä yhteistyöllä.

Tyyli – ja muotoseikat ovat paritanssilajien kestokuumaperuna. Paritanssikulttuuri on hyvin elävää kulttuuria, joten nämä asiat ovat jatkuvassa muutostilassa ja toisaalta makuasioistahan ei sovi kiistellä. Eri paritansseja ja lajiperheitä voidaan luonnehtia yleisillä ja yhteisillä nimittäjillä ilman että estetään kulttuuria kehittymästä.

Tanssija – tanssinopettajaurani aikana en muistaakseni ole kertaakaan törmännyt tilanteeseen jossa minua tai jotain muuta ryhmää olisi opetettu perusliikuntataitojen näkökulmasta. Ainakin se on hyvin harvinaista. Perusliikuntataidoilla tarkoitan samoja taitoja, joista keskustellaan yleisen liikuntatieteen piirissä. Perusliikuntataidot ovat sitä miltä ne kuulostavatkin. Ne ovat niitä tarpeellisia taitoja, joiden avulla tulemme sujuvasti toimeen fyysisessä elinympäristössämme. Ihmisen liikkumisen tarve on vähentynyt vuosikymmenien aikana, mikä näkyy myös perusliikuntataitojen puutteina. Kehollisten kokemusten vähentyminen ilmenee erityisesti kehon ja sen osien painontunteen heikentymisenä, mikä puolestaan vaikuttaa perusliikuntataitojen laadun heikkenemiseen.

Onko kysymys siitä, että opettamista perusliikuntataitojen näkökulmasta ei nähdä arvostettavana metodina verrattuna esimerkiksi liikkeen muotokielen, tunteen tai tuntemuksen käyttämisessä opetuksen lähtökohtana. Vai onko kysymys siitä, että paritanssikulttuurissa erilaisilla metodeilla ei nähdä olevan arvoa ollenkaan käytännön opetustyössä. Ymmärrämmekö, mikä on metodin merkitys tavoitteen saavuttamisessa vai yritämmekö heti tehdä ”oikein”.

Tyyliseikoista ja liikkeen muotokielestä väittelemisen sijaan tanssinopetuksessa tulisi keskittyä pedagogiseen kehittämiseen. Miten tanssitaan, on toki tärkeä keskusteluaihe, mutta se keskustelu tulisi olla vuorovaikutteista toisten kuuntelemista ja mielipiteiden arvostamista. Siten kulttuuri ja oma osaaminen kehittyvät ja pysyvät elävänä. Tyyliseikat ja liikkeen muotokieli eivät rajaa tai sulje pois mitään opettamistapaa, näkökulmaa tai metodia. Mikään metodi ei välttämättä ole toista parempi sillä lopputulos riippuu myös opettajan ja oppilaiden välisestä vuorovaikutuksesta ja muista opetustilanteeseen vaikuttavista olosuhteista.

Minua kiinnostaa ovatko oppimistulokset erilaisia opetettaessa muotokielen ja tyyliseikkojen näkökulmasta verrattuna siihen, jos opetus tapahtuu perusliikuntataitojen näkökulmasta? Edetäänkö opettamisessa yleensä liian nopeasti liikkeen tai asennon muotoon? Kuvitellaanko yleisesti, että oheisharjoitus on täysin turhaa tekemistä vailla todellista hyötyä?

Tanssi nähdään ja koetaan esteettisenä liikuntana, vaikka sen toimintaperiaatteet ovat yhtä lailla funktionaaliset kuin muissa liikuntalajeissa johtuen yleisestä fysiikasta ja ihmiskehon rakenteesta. Ehkä lajin esteettisyydestä johtuen opetuksessa painotetaan ylikorostetusti muotoa ja tyyliä. Mielestäni funktionaalisuus on edellytys tanssin esteettisyydelle. Tanssin näyttävyys syntyy osittain myös suorituskyvystä. Tanssin lopullinen muoto rakentuu funktionaalisuuden päälle sen luonteenomaisen visuaalisuuden kautta.

Perusliikkeet luokitellaan yleisesti liikuntaliikkeisiin (paikallaan tai asennon ylläpitämiseen liittyvät liikkeet), liikkumisliikkeisiin (tilassa liikkuminen) ja käsittelyliikkeisiin (lähinnä välineen käsittely). Tanssissa liikuntaliikkeitä käytetään liikkumisliikkeiden tuottamiseen. Liikkumisliikkeitä voivat olla torson eli vartalon rotaatio, diagonaaliset liikkeet, vastaliike, taivutus, jne. Liikkumisliikkeitä voivat olla kävely, juoksu, hyppy, loikka, laukka, jne. Perusliikuntataidot ovat lajitaitojen taustalla mutta samalla myös niiden edellytys. Tanssinopetuksessa tulisi minun mielestä pohtia mitä perusliikuntataitoja kukin laji edellyttää.

Siirtovaikutus eli transfer

Siirtovaikutus eli transfer tarkoittaa opetuksessa sitä, että uusi asia voidaan opettaa jo aiemmin osatun asian avulla. Tähän liittyvät  myös käsitteet assimilaatio (uuden asian sulauttaminen aiemmin opittuun) ja akkomodaatio (aiemmin opitun mukauttaminen uuteen asiaan). Vakio – tai muissa suljetun otteen tansseissa yleisin transferi on siirtyminen tavallisesta kävelystä lajinomaiseen kävelyyn tai liikkumiseen. Pieni transferi mahdollistaa helpon siirtymisen jo osatusta uuteen asiaan. Kehossa ja mielessä on valmiita yleisiä motorisia ohjelmia ja liikkumismalleja, joiden avulla uuden oppiminen on helppoa. Monimutkaiset uudet liikkumismallit hidastavat oppimista huomattavasti.

Mielen kognitiiviset ongelmat

Edellä mainittu oppimisen hidastuminen on kognitiivinen ongelma. Mitä monimutkaisempi opiskeltava taito on, sitä enemmän ihminen joutuu käyttämään tiedollisia prosesseja ongelman ratkaisemiseen. Kognitiivisille prosesseille on pedagoginen tarve, mutta informaatiotulva voi aiheuttaa sen, että uuden taidon oppimisvaiheessa sen yhteys perusliikuntataitoihin menetetään. Tässä tapauksessa lopputulos voi olla täysin irrallinen ihmisen, ympäristön ja toiminnan funktionaalisuudesta. Etenkin tanssiurheilussa on tärkeä huomioida tämä asia, sillä usein edistyneenkään harrastajan liikesuoritus ei näytä niin luonnolliselta kuin muiden paritanssilajien harrastajien liikkeet. Toisaalta jos luonnollinen liike ei onnistu, voi syy löytyä myös perusliikuntataidoista.

Kävelyn käyttö transferin pohjana on yleistä ja hyvä niin. Kävely on automaattista ja refleksinomaista, se vaatii vähän kognitiivisia toimintoja. Kävelyn liikeominaisuuksia muuntamalla saadaan eri tanssilajeihin sopivia tyylejä. Liikkuminen pysyy kehollisen kokemisen ja tunteen tasolla. Jos uutta asiaa ei opita heti, on paras antaa aikaa mielen prosesseille, yleensä yön yli nukkuminen auttaa.

Kognitiivinen ongelma voi tulla myös edistyneille tanssijoille jos he analysoivat  omaa liikettään. On tärkeä ymmärtää, että kognitiivinen kehittäminen ja tunteen kautta esittäminen eivät välttämättä mahdu tai sovi samaan tilanteeseen. Tilanteeseen on siis hyvä valita tarkoituksenmukainen menetelmä. Kognitiivinen toiminta aiheuttaa liikkeeseen epätarkkuutta ja hitautta, sillä aivot osallistuvat liikaa liikkeen säätelyyn.

Perusliikuntataidot tanssin rakennuspalikoina

Perusliikuntataidot ovat kasa legopalikoita, joilla aluksi rakennetaan se mitä niillä pystytään rakentamaan ja puuttuvien palikoiden kohdalla improvisoidaan toteutuksessa. Näin oppiminen saadaan toiminnallisesti alkuun mikä mahdollisesti vaikuttaa positiivisesti motivaatioon (”minä osaan!!!”). Uusia legopalikoita rakennetaan ja lisätään rakennelmaan käyttäen vanhoja palikoita pohjana. Tämä kognitiivinen prosessi ei välttämättä mahdollista toiminnallista harjoittelua. Kun uudet palikat ovat valmiit, ne saadaan toiminnalliseen harjoitteluun mukaan.

Opettaja on taidemaalari

Kun oppilaan liikunnallinen perusta on luotu legopalikoita (perusliikuntataitoja) rytmittämällä ja jäsentämällä, opettaja muotoaa luomastaan perustasta jotain karaktäärisempää (jalostaa perusliikuntataidoista selkeitä lajitaitoja). Oikea muoto löytyy vähitellen luonnostelemalla liikettä, niin kuin taidemaalari maalaisi suurta teosta. Ensin kuvan komponentit pitää jäsentää ja rytmittää toisiinsa sopivalla tavalla. Olennaisen löytäminen on tärkeää (ydinkeskeisyys opetuksessa). Rakenne ja sen komponentit luovat vahvan perustan.

Läpi harmaan kiven

Opetuksen monipuolisuus ja näkökulmien rikkaus nousee arvoon tilanteessa, jossa oppilas on umpikujassa oman tanssinsa kanssa. Jatkaako läpi harmaan kiven vai yrittääkö jotain muuta? Uusi lähestymistapa ja paluu perusteisiin (perusliikuntataitoihin) voi auttaa ratkaisemaan ongelman. Toisaalta esteen tullessa ei pidä heti luovuttaa, vaan mielelle ja keholle tulee antaa aikaa sopeutua tilanteeseen ja katsoa löytyykö ratkaisu vai ei. Uusi lähestymistapa ja paluu perusteisiin voi auttaa pinttyneiden maneerien karsimisessa ja viedä liikettä kohti ”luonnollista” tanssia.

Lopuksi

Perusliikuntataidot ovat kaiken liikkeen pohjalla. Niistä johdetut lajitaidot ovat jo osa tanssin tyyliä ja liikkeen muotokieltä. Esimerkiksi torson eli vartalon rotaatiot ja diagonaaliset liikkeet latinalaistansseissa ovat vaativia perusliikuntataitoja, mutta luovat vaadittaville lajitaidoille tärkeän pohjan. Vakiotansseissa tärkeä perusliikuntataito on mm. kävely jossa vastaliike korostuu voimakkaasti. Perusliikuntataitojen harjoittaminen luo pohjan tärkeille lajitaidoille ja samalla pitää harjoittelun riittävän toiminnallisena, jotta tanssijan keho sopeutuu uusiin toiminnallisiin vaatimuksiin. Myös keskustelu on tärkeä osa tanssiharjoittelua. Ainoa tarpeellinen tieto tanssissa on se mitä tanssijan oma keho tuottaa, tanssinopettaja on tuon oppimisprosessin ohjaaja. Mitä ikinä opimmekaan tanssissa, keho ei saa muuttaa funktionaalisuuttaan vaikka liike ja rytmi muuttuvat  – sopeutumiseen tarvitaan kuitenkin aikaa. Erilaisilla liikunnallisilla haasteilla voidaan puolestaan kehittää kognitiivisia toimintoja, mikä myös on tarpeellista. Yksilön perustaidot tulee huomioida, sillä liian monimutkainen asia ei kiinnity mieleemme eikä kehoomme.

Ihmisten perusliikuntataitojen tasosta ja siihen liittyvästä ymmärryksestä saamme parhaan kuvan tarkkailemalla ympäristöämme ja muita ihmisiä. Missä me elämme ja mitä me osaamme, miten me koemme ympäristömme ja miten me toimimme siinä? Tämän vuoksi tanssinopettajan tulisi olla kiinnostunut kaikesta ympärillä olevasta ja hänen tulisi etsiä siitä uusia näkökulmia opetukseensa. Tanssinopettaja on tutkija joka ei lopeta liikkeen ja tanssin tutkimista.