NÄKÖKULMIA PARITANSSIN OPETUKSEEN – DIALOGISUUS JA KOHTAAMINEN

Salissa tanssii levymusiikin tahtiin kolmekymmentä paria ja kaksi vaihdossa odottavaa naista. Musiikki hiljentyy ja opettaja ilmoittaa: ”Kiitos tälle parille ja parin vaihto. Ota uuden parin kanssa tanssiasento ja valmistaudu lähtöön.”

Paritanssipedagogiikkaa voidaan lähestyä monenlaisesta näkökulmasta. Suomalaista paritansseista käytävää keskustelua seuratessani olen viime aikoina pohtinut niitä positiivisia vaikutuksia, joita paritanssilla olisi mahdollista välittää ihmisten elämään. Mielestäni paritanssien opetuskulttuuria ja pedagogiikkaa olisi hedelmällistä tarkastella taidepedagogiikan näkökulmasta, vaikka ehkä perinteisesti paritansseja ei taidetanssiksi mielletä. Kuitenkin kahden ihmisen yhdessä synnyttämä tanssihetki toimii taiteen tavoin – herättää ajatuksia, rakentaa uusia kokemuksia sekä kommunikoi ja resonoi tässä ajassa yhdessä tanssijan sisäisen dialogin kanssa.

Eeva Anttila luonnehtii taidepedagogiikkaa taiteen tiedon välittämiseksi ja taiteen tiedon luomisen ohjatuksi harjoitteluksi. Hän esittää, että moniselitteisen ja avoimen luonteensa vuoksi taiteen tieto kutsuu esiin ja edellyttää kuuntelevaa ja dialogista pedagogiikkaa. (Anttila 2011, 151–152.) Riku Saastamoinen puolestaan ajattelee, että taiteen opettaminen on vaikuttamisen ammatti, jossa arvovalinnat ja käsitykset ihmisestä ja maailmasta muokkaavat ja tuottavat opetusta. Hänen mielestään opettajan valinnat ovat suhteessa opiskelijoihin, opettamisen kontekstiin ja siten yhteiskuntaan, ja nämä valinnat joko vastustavat tai myötäilevät muita yhteiskunnallisia keinoja. (Saastamoinen 2011, 15.)

Dialoginen pedagogiikka sekä kiinnittyminen aikaan ja yhteiskuntaan tulisi mielestäni olla myös paritanssipedagogiikan kulmakiviä. Se, kuinka paritanssin opetuksessa ihmiset tulevat kohdatuksi ja kohdelluksi, näkyy mielestäni myös treenisalien ulkopuolella. Kohtaamisen hetkiä tuntitilanteessa on useita; esimerkiksi tanssitunnille saapuminen, opettajan ja ryhmän välinen vuorovaikutus, uuden tanssiparin kohtaaminen, yhteisen tanssiasennon muodostaminen, ohjeistetun asian harjoitteleminen sekä vapaasti musiikkiin tanssiminen. Paritanssinopetuksessa puhutaan viennistä ja seuraamisesta, itse miellän nämä parityöskentelytaidoiksi, jossa kohtaaminen on yksi osatekijä.

Dialogisuusfilosofi Martin Buber on jaotellut kolme tapaa nähdä ihminen edessämme; tarkkailijan, katsojan ja tietoiseksi tulemisen tapa. Tarkkailija kiinnittää huomion yksityiskohtiin ja piirteisiin. Niistä hän päättelee, mikä tai mitä tarkkailtava kohde on. Katsoja katselee kohdettaan vapaasti eikä anna muistilleen tehtäviä. Näin ollen hän, kuten tarkkailijakin, pitää kohteen erillisenä itsestään ja elämästään. Kolmas kohtaamisen tapa on tietoiseksi tuleminen. Tällaisessa kohtaamisessa kohde astuu elämääni, osoittaa sanomansa suoraan minulle ja lakkaa olemasta minusta irrallinen objekti. Taiteen (paritanssin) oppimisen yhteydessä voi tapahtua tarkkailua, katsomista ja tietoiseksi tulemista. (Buber 1947, 8–10 ; Anttila 2011, 167–168.)

Dialoginen taidepedagogiikka asettuu vasten sellaista opetuksen käytäntöä, jossa kohtaamisen mahdollisuuksia kavennetaan. Dialogisuudesta puhuttaessa siirrytään vuorovaikutuksen tapaan, jossa toisen kuunteleminen on perusedellytys. Puhetta tai kieltä siinä ei välttämättä tarvita ollenkaan. Kohtaaminen tuo toisen kokemuksen osaksi itseämme. Voimme vastata siihen ja vaikuttua siitä ja vaikka toisen kokemus, erilainen tulkinta ja vieras kulttuuri jäisivät meille mysteeriksi, voimme hyväksyä ne osaksi kokemusmaailmaamme. (Buber 1947, 3; Anttila 2011, 169–171.)

Paritanssien ydin on mielestäni kuuntelemisen ja kohtaamisen mahdollistumisessa yhden kappaleen aikana tanssilattialla. Kohtaamisen ja kuuntelemisen valmiuksia tulisi mielestäni käsitellä ja opetella paritanssinopetuksessa tanssijoiden kanssa laajasti. Näitä taitoja on mahdollista kehittää ja harjoittaa eikä niiden merkitystä tulisi missään tapauksessa unohtaa. Tapoja kuunnella ja tapoja kohdata tanssipari on varmasti yhtä monta kuin on tanssijoitakin ja juuri se tekee parin kanssa tanssimisesta yllättävää ja ainutkertaista. Jos tanssijalla on valmiudet käsitellä erilaisia kohtaamisen tapoja, on hänellä myös suurempi valmius olla läsnä muuttuvissa tanssiolosuhteissa.

Uskon, että paritanssin opetus – lajista riippumatta – hyötyisi dialogisen taidepedagogiikan näkökulmasta. Kuten Anttila kirjoittaa, taiteen oppimisen kontekstissa taide on kohtaamisen keskeinen osapuoli, joka vaikuttaa tapahtumien kulkuun ja oppimisen sisältöön. Olennaista on se, miten ihminen avautuu kohtaamaan taiteen ja toisen ihmisen sekä se, miten tätä avautumista voi tukea. Ennakoitavissa ei ole se, mitä opitaan, miten ihminen muuttuu ja millaista tietoa syntyy. Taiteen tiedon määrää ei voi mitata eikä sen oikeellisuutta arvioida, vaan sen arvo tulee näkyväksi kohtaamisissa, joissa taiteen tieto tukee ihmisyyttä, eheyttää yhteisöjä ja muuttaa yhteiskuntaa. (Anttila 2011, 171.) Paritanssien opettamisessa ihmisen kohtaaminen ja dialogisuus ovat juuri niitä asioita, jotka tulisi jatkuvasti olla läsnä myös tuntitilanteissa. Jos emme arvosta vuorovaikutteisuutta emmekä anna eväitä tanssiparin kohtaamiselle, kuinka nämä lajille ominaiset ydinasiat siirtyvät tuleville tanssisukupolville?

Lähteet:

Anttila, E. 2011. Taiteen tieto ja kohtaamisen pedagogiikka. Teoksessa Anttila, E. (toim.) Taiteen jälki: Taidepedagogiikan polkuja ja risteyksiä. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.

Buber, M. 1947. Between man and man. (Trans. Ronald Gregor Smith). London: Kegan Paul.

Saastamoinen, R. 2011. Virhe taidepedagogiikan tehtävänä. Teoksessa Anttila, E. (toim.) Taiteen jälki: Taidepedagogiikan polkuja ja risteyksiä. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.

Advertisement

TANSSI TUNTEILLE – SUOMALAINEN TANGO

Julkaistu aiemmin SuomiViihde 4/2013 -lehdessä

Suomalaisesta tangosta on tullut käsite ja sen mahdollisuudet vientituotteenakin on huomattu. Tangosta on tullut suomalaista eksoottisuutta esittelevä tanssi. Tanssijat puhuvat tangosta tunnetilana. Sen kuvailuun liittyy usein sanat intohimo, intensiivisyys ja tulisuus. Mutta mikä on suomalaisen tangon salaisuus? Miksi se kiehtoo ja kuohuttaa vuosikymmenestä toiseen?

Liikkeellisesti suomalainen tango ei ole erityisen haastava. Tanssin liikekieli on hyvin riisuttua verraten vaikkapa Argentiinan sukulaiseen.  Väitän, että tangon vetovoima tanssilajina on jossain muualla kuin tanssiteknisissä haasteissa. Tangon kohdalla on helppoa puuttua tanssin ulospäin näkyviin seikkoihin, kuten pään ja kehon asentoihin, askeltekniikkaan, linjoihin ja taivutuksiin sekä musiikin ilmentämiseen tietyllä normilla. Haastavampaa on lähteä opettamaan ja puhumaan sitä, mitä emme tanssia katsoessa niin helposti näe. Itsellä onkin herännyt kysymyksiä opettajaminälleni: Mikä tämän tanssin ydin on? Mihin tangon opetuksessa oikeastaan tulisikaan keskittyä? Juuri nyt vastaan: tärkeää on se, miten tunteen saa purettua liikkeeseen ja liikkeen kautta. Luulen, että suomalaisen tangon menestyksen salaisuus piilee siinä, kuinka se on luonut yleisesti hyväksytyn ja turvallisen paikan tanssia erilaisia tunteita ja tunnelmia.

Muutama vuosi sitten pidin tangotunnin tanssiseurassa teemalla tunneneliö. Tanssitunnin aikana ei käyty läpi ainuttakaan tanssiteknistä asiaa, vaan tanssimme tangona erilaisia tunnetiloja: suru – onni – rakkaus – kaipaus. Tunnin jälkeisen palautteen perusteella useat tanssijat kokivat tämän hyvin syventäväksi tangotunniksi. Tämä kokemus on kannustanut minua pohtimaan asiaa pidemmälle.

Jos kuuntelee suomalaisia klassikkotangoja, tietyt teemat nousevat toistuvasti esiin: kaipaus, rakkaus, odotus, pakahduttava onni ja menetetty onni. Jos näitä teemoja tutkii oman kehon kautta, käy niitä yksitellen läpi vaikkapa muistellen tilanteita, joissa kyseisiä tunteita on kokenut, ja yrittää saada kiinni juuri siitä tunteen valtaamasta hetkestä huomaa, että tunteilla on fyysinen paikka kehossa. Jokainen tunne asettuu kehossa jonnekin. Itselläni useat edellä mainituista tunteista tuntuvat rintakehä-nielu -alueella. Ehkäpä tässä on yksi syy lisää, miksi tangoa kutsutaan sydänten tanssiksi. Sydämen lähellä on paljon tangon tunteiden fyysisiä paikkoja.

Seuratanssit luovat yleisesti hyväksytyn paikan olla toista ihmistä lähellä. Toisen ihmisen kosketus on aina merkityksellinen. Kosketus voi olla vaikkapa lohduttava, hoitava tai elinvoimainen – harvoin kosketus on vailla mitään tuntemusta. Suomalainen tango luo puitteet, missä nainen ja mies saavat luvalla tuntea sekä halutessaan käsitellä tunteitaan liikkeen kautta. Usein jo pelkkä tangomusiikki virittää kehossamme jonkinlaisia tuntemuksia, jotka liikkeellistyvät tanssiessamme. Suomalainen tango on arvokas ja herkkä asia. Sen sisäiset vaikutukset tulisi olla yhtä arvossa kuin sen ulkoiset saavutukset.

USKALLUS KOSKETTAA JA KOHDATA

Paritanssin hienous on kahden ihmisen sanattomassa kommunikoinnissa. Keskustelussa, joka tapahtuu kosketuksen ja katseen välityksellä. Kun kaksi ihmistä kohtaa tanssilattialla, on heidän mahdollista kokea tanssin aikana täydellinen yhteiseen tanssiin sulautuminen huolimatta siitä, kuinka hyvin he entuudestaan tuntevat.

Helposti voisi ajatella, että tanssiminen sellaisen parin kanssa, joka on tanssitaidollisesti samalla tasolla, mahdollistaa parhaiten onnistuneen tanssin ja tanssin aikana kommunikoinnin. Tanssitaidolla on varmasti merkitystä asian kanssa – ainakin sen suhteen, kuinka tunnistamme sekä itsessämme että tanssiparissamme kehonpainon ja sen liikkumisen tilassa.

En kuitenkaan usko, että tanssitaito on ainoa tekijä onnistuneeseen kommunikointiin tanssilattialla. Luulen, että ensisijaisesti kyse on itsensä ja toisen kohtaamisesta ja niiden asioiden hyväksymisessä, mitä kohtaaminen tuo tullessaan. Ihmisen kosketus kertoo paljon. Kosketuksella voi välittää toiselle ihmiselle monenlaisia viestejä, ja juuri siksi kosketuksen voima tulisi tunnistaa myös tanssitilanteessa.

Ensikohtaamista tanssin aloituksessa voisi ajatella samanlaisena hetkenä kuin esimerkiksi kättelyä. Onko sinun kättelytyylisi aina sama? Mitkä asiat vaikuttavat kättelytilanteessa siihen, kuinka kohtaat  ihmisen? Kätteletkö avoimesti silmiin katsoen vai annatko kohtaamisen lipua ohi mahdollisimman nopeasti jotta pääset keskustelemaan itse asiaa?

Kättelyn tuoma ensivaikutelma kulkee mukana yllättävän pitkään. Kahden ihmisen kohtaaminen tanssilattialla ei mielestäni poikkea juurikaan tästä. Tanssin ensimmäisten askeleiden aikana kohtaaminen on jo tapahtunut ja ensivaikutelma on jo muodostunut.

Parin kanssa tanssiminen saa syvyyttä, jos uskaltaa koskettaa ja tulla kosketetuksi tanssissa yleisesti hyväksytyillä tavoilla. Se, miten viejän käsi asettuu esimerkiksi seuraajan selkäpuolelle sekä se, miten kädet tuntevat toisensa, avaa tanssikokemukselle uuden oven. Mielestäni koskettaminen ja kosketuksen vastaanottaminen ovat asioita, joita voi myös harjoitella. Kehoa voi harjaannuttaa energian tuntemiseen ja siihen vastaamiseen. Tanssiasento on enemmän kuin pelkkä muoto. Tanssiasento mahdollistaa sanattomien viestien kulkemisen kehojen välillä.

Kosketuksen voiman tunteminen tarvitsee kuitenkin uskalluksen kohdata sekä itsensä että tanssipari juuri siinä hetkessä. Kohtaamisen kanssa käsi kädessä kulkee myös tilanteen hyväksyminen sellaisena kuin se näyttäytyy. Joskus on hyväksyttävä, ettei itse ole valmis kohtaamaan ja koskettamaan tanssipariaan tai toisin päin. Jos uskaltaa kohdata ja hyväksyä tilanteet sellaisina kuin ne näyttäytyvät, voi tanssista syntyä kokemuksellista ja ainutkertaista lähes jokaisen tanssiparin kanssa.

TANGO TUNTUU

Tango tuntuu tangolta silloin, kun mies kuulee naisen sydämenlyönnit ja nainen miehen. Silloin kun naisen sydän lyö kaksi kertaa lujempaa niin tango on mennyt perille. -Mies Tampereella 2010.-