Olennaisuuksia etsimässä

Uudet tanssinopettajaopiskelijat ja 80 tuntia aikaa perehtyä tanssiurheilun kymmeneen lajiin. Materiaalia on paljon, joten tavoite on keskittyä liikkeen oppimisen kannalta olennaiseen. Nyt tuntuu, että, somatiikan ja biomekaniikan tutkiskelu viime vuosien aikana on vähentänyt pedagogisen kohinan määrää ja vähitellen paljastanut paritanssiin liittyvien kehollisten ja liikkeellisten olennaisuuksien olemassaolon. Tietyt liikkeelliset hypoteesit näyttävät toimivan lajissa kuin lajissa, joten oletan niiden olevan tärkeitä niin tanssin kuin sen opettamisen kannalta. Tässä muutama perustavaa laatua oleva ”hypoteesi”.

JATKUVA VUOROVAIKUTUS

Kirjoitin jo aiemmissa blogikirjoituksissa painovoiman ja kehon rakenteen merkityksestä liikkumisessa ja luonnollisen liikkeen tuottamisessa. Olemme jatkuvassa vuorovaikutuksessa maan vetovoiman kanssa. Yksikään (luonnollinen)liike ei tapahdu ilman tätä vuorovaikutussuhdetta. Kehon rakenne, luusto ja sen ympärille vuosien saatossa kehittynyt lihasten ja sidekudosten verkko vaikuttavat yhdessä, miten keho toimii suhteessa painovoimaan. Opetuksessa tulisi huomioida, että jokainen ihminen ja keho on yksilö(llinen).

JALKATERÄN TOIMINTA

Vaikka keho on keskeisessä osassa liikkeen tuottamisessa, sen kannattamiseen ja liikuttamiseen vaikuttaa suuresti jalkojen toiminta. Liikkumisen tarkastelu on hyvä aloittaa alhaalta ylöspäin. 1.Kävellessä paino otetaan vastaan kannalla. 2.Jalan rullatessa jalkaterän ulkosyrjät koskettavat maata. 3.Päkiän osuessa maahan kehon paino kulkee ukko- ja akkavarpaiden välistä. Jalkaterän mahdollinen pronaatio tai supinaatio vaikuttaa kaikkien ylempien kerrosten linjauksiin ja toimintaan. Jalkaterän neutraali asento on hyvä.

TANSSIN MOOTTORI

Nousut ja laskut, erilaiset joustot ja lantion painon asettaminen ovat ensisijaisen tärkeässä asemassa jatkuvan liikkeen ylläpitämisessä. Ne ovat ikään kuin tanssin moottori joka ylläpitää sykettä. Myös kehon muodon vaihtaminen vaikuttaa osaltaan liikkeen tuottamiseen (rotaatiot, lateraalit, risti-lateraalit, taivutukset, kallistukset). Muodon muuttuessa kehon paino siirtyy tukipisteen päältä kohti muodon suuntaa. Muoto on painoa.

OMASTA TILASTA YLEISEEN

Tasapainoinen tilassa liikkuminen edellyttää tasapainoista oman tilan käyttöä. Liike tapahtuu kaiken aikaa kaikkiin suuntiin. Liike alkaa yleensä päinvastaiseen suuntaan! Päästäkseen eteenpäin on työnnettävä taaksepäin, päästäkseen ylöspäin on työnnettävä alaspäin jne. Yhteys lähtöpisteeseen säilyy jolloin keho sekä liike ovat tasapainossa.

KANNATUS

Jalkojen työntäminen kohti lattiaa ojentaa kehon ja saa aikaan luontevan vapaan kannatuksen joka mahdollistaa kehon monipuoliset liikkeet. Jokaisen askeleen tulisi olla kohti lattiaa, jotta yhteys tukipintaan, kannatus ja virtaava liike säilyvät.

NOUSU ON AINA KEHON NOUSU

…ja edelleen, se saadaan aikaiseksi työntämällä jaloilla lattiaa (reaktiovoima). Nousu on yhdenlainen oppositio (eli kehon vastakkaissuuntainen olotila) jossa keho ojentuu. Nousu alkaa alatasosta (polvet koukussa), jatkuen keskitasoon (jalat suorana) ja aina edelleen ylätasoon (päkiöillä/varpailla). Jotta nousu säilyy voimakkaana ja tasapainoisena, irtoavat kantapäät lattiasta vasta siirryttäessä ylätasoon. Laskut voivat olla kontrolloituja tai vapaita pudotuksia. Lasku alkaa kantapäistä kohti lattiaa kehon ollessa oppositiossa (kehon suunta on aktiivisesti ylöspäin myös laskuissa, venytään kohti lattiaa). Näin saadaan pidennyksen kautta kehoon aktiivista kannatusta, kehonosien välistä yhteyttä sekä stabiliteettia, joka ei edellytä kehon pintalihasten jännittämistä.

TUKIJALKA LIIKUTTAA

Liikkumisen huomio pitäisi olla aina tukijassa. Tukijalka kohti lattiaa ylläpitää luontevaa kannatusta, opposition avulla päästään liikkumaan tasapainoisesti omassa tilassa yleiseen tilaan. Vapaa jalka on vapaamatkustaja. Se on kiinni lantiossa ja sen positio määräytyy sen perusteella, miten ja mihin tukijalka liikuttaa/työntää/kiertää lantiota eli mihin se lopulta heilahtaa tai asettuu.

VAPAAN JALAN LIIKE

Kaikki vapaan jalan askeleen suunnat voidaan tuottaa nousujen ja laskujen avulla. Vapaa jalka sulkeutuu, kun tukijalka nostaa kehon keskitasoon (vapaa jalka roikkuu kiinni lantiossa, joten jalka seuraa lantion nousua eli sulkee jalat). Vapaa jalka voi ohittaa tukijalan, kun tukijalka nostaa kehon ylätasoon (vapaa jalka saa tilan ohitukseen). Suljetusta asennosta saadaan jalat auki myös ylätason yläkaaren kautta. Tähän lisättynä kehon painon suunta (vakiotanssit) tai lantion rotaatio (lattarit) saadaan aikaiseksi kaikki mahdolliset jalan positiot. Liikkuminen tapahtuu siis nousujen ja laskujen, joustojen tms. vertikaalien liikkeiden sekä kehon erilaisten muotojen ja painopisteen siirron avulla.

LIIKE ALKAA PAINON LUOVUTTAMISELLA

Kun seisomme lähtöasennossa tukijalan päällä, meillä on varastoituna asemaenergiaa eli energiaa sijainnista johtuen. Erityisesti suljetun otteen tansseissa liike alkaa lähes poikkeuksetta alakaaren kautta eli alkuvauhti saadaan ”alamäen” avulla. Alaspäin suuntautuva liike jatketaan eteenpäin. Tämä ei koske vain valssia, jossa kaariliike on ilmeinen, vaan kaikkia muitakin suljetun otteen tansseja (paitsi ehkä Tangoa tyylistä riippuen). Alakaari on uuden liikkeellisen syklin alku ja liikesykli päätyy liike-energian loppumiseen ylätasoon, josta alkaa uusi liikesykli.

 MIKÄ SE TEKNIIKKA ON

Pidän mielelläni lajitekniikan ja tanssitekniikan käsitteet erillään, vaikka niiden tarkoitus on tukea toisiaan. Lajitekniikka määrittelee liikkeen muodon mutta liikkeen muodon reunaehdot ovat tanssitekniikassa. Tanssi- ja lajitekniikka ovat paljon moniulotteisempia ilmiötä, kuin mitä olen tässä kuvannut. Olen kiinnostunut analysoimaan lajia ja liikettä, jotta osaisin opettajana antaa ohjeita, joilla saa välittömiä vaikutuksia aikaiseksi. Vaikuttaa voi myös psyykkisellä, fyysisellä ja sosiaalisella tasolla mutta jääköön se toiseen kertaan.

Advertisement

Paritanssin laji- ja liikeanalyysi, osa 2

TUTKIMUSPROJEKTINI

Olen työssäni kiinnostunut paritanssin opettamisesta ja sen kehittämisestä. Edellisestä aiheeseen liittyvästä julkaisusta on vierähtänyt aikaa, asiat ovat vaatineet pohtimista ja testaamista. Paritanssia voi kehittää useista näkökulmista. Oma kehittämisprojektini sai lähtösykäyksen Teatterikorkeakoulun maisteriopintojen aikana Eeva Anttilan somatiikan kurssilla. Sen jälkeen olen pyrkinyt perehtymään kaikkeen mikä edes vähäänkään voisi liittyä tanssiin ja yllättävän moni asia liittyy.

Tutkimusmatkani on ollut kuin mikä tahansa matka. Ei voi tietää mitä on kulman takana, mitä löytää tai mihin päätyy. Jollain tavalla se asia mihin olen päätynyt, paljasti itsensä minulle. Nimesin sen paritanssin laji- ja liikeanalyysiksi. Nimen valintaan on vaikuttanut myös se, että kaikista olennaisimmista taitoon liittyvistä asioista ei paritanssin saralla juurikaan kirjoiteta. Näitä asioita kuulee ja oppii kokeneilta ja koulutetuilta tanssinopettajilta. Taitoon liittyvien ilmiöiden kielellisen kuvauksen moninaisuus on rikkaus mutta samalla se voi olla hämmentävää varsinkin aloittavalle tanssijalle.

Kai Lehikoinen kirjoittaa kirjassaan ”Tanssi sanoiksi – Tanssianalyysin perusteita” tanssintutkimuksen poikkitieteellisestä luonteesta. Tanssilla ei ole suoranaisesti omaa tiedettä vaan näkisin, että tutkimuksessa tulisi tukeutua rinnakkaistieteisiin. Lehikoinen kirjoittaa myös tanssin tutkimukseen liittyvästä kielellisestä ongelmasta. Kieli on tärkeä työväline mutta tutkimus palautuu aina kieleen ja kulttuuriin, kieli vaikuttaa voimakkaasti siihen, miten ymmärrämme tanssiin liittyviä ilmiöitä. Tanssi on enemmän mitä voimme sanoilla ilmaista.

Tanssin liikkeelliseen tulkitsemiseen on useita menetelmiä, joista tunnetuin lienee Labanin menetelmä. Ruud Vermey on soveltanut Labanin menetelmiä kilpatanssin latinalaistansseihin kirjassaan ”Thinking, Sensing and Doing in Latin American Dancing”. Oma näkemykseni paritanssin laji- ja liikeanalyysistä on sekoitus kaikkea: Laban, Vermey, Bartenieff, Einstein, Newton, Ahonen jne. Tarkoitukseni on ollut tutkia laajasti tanssiin liittyviä ilmiöitä ja kieltä ja hyödyntää niitä omassa tutkimuksessani tarkoituksenmukaisella tavalla. Tässä tutkimuksessa en keskity fenomenologiseen tarkasteluun, mutta se vaikuttaa taustalla.

 

KÄSITEPERHEET

Tanssin opetuksen kieli on rikasta. Useat käsitteet voivat olla joko samaa tarkoittavia tai niissä on pieniä vivahde eroja. Olen jakanut ilmiöt käsiteperheisiin. Suurin osa tanssiin liittyvistä ilmiöistä voidaan yhdistää painoon, aikaan ja tilaan, eli universaaleihin vakioihin. Painon-, ajan- ja tilan- käsiteperheissä on siis ilmiöitä, joiden piirteissä on yhdistäviä tekijöitä.

Painon käsiteperheeseen kuuluvia käsitteitä ovat mm. paine, pressi, reaktiovoima, tukijalka, työjalka jne.

Ajan käsiteperheeseen kuuluvia käsitteitä ovat mm. rytmi, syke, ajoitus, dynamiikka jne.

Tilaa voidaan tarkastella oman, yhteisen tai yleisen tilan näkökulmasta. Tilaan liittyviä käsitteitä voivat olla mm. vastakkaisuus, vastaliike, oppositio, rotaatio, taivutus, kallistus, lateraali, crosslateraali, muoto, jne.

Käsiteperheen ajatus on luoda yhteyksiä samaa tarkoittavien käsitteiden välille, tuoda esiin käsitteiden välisiä vivahteita mutta luoda myös selviä eroja käsitteiden välillä. Osa käsitteistä ei ole niin selvärajaisia, että niiden voisi nähdä kuuluvan vain yhteen käsiteperheeseen. Esimerkiksi aikakäsite syke viittaa kehon (torson) painon liikkeeseen tilassa soitettavan musiikin dynamiikan mukaisesti.

 

PAINO

Painovoima vaikuttaa meihin kaiken aikaa. Yksikään liike ei tapahdu ilman jatkuvaa vuorovaikutusta painovoiman kanssa. Paritanssissa liike alkaa aina vuorovaikutuksessa painovoiman kanssa. Jos näin ei tapahdu, liikkeellä ei ole mitään mahdollisuutta onnistua hyvin.

Käytännössä kaikki liikkeet alkavat joko painon luovuttamisella maan vetovoimalle tai sen vastustamisella. Suljetun otteen tansseissa on nousuja ja laskuja jotka ruokkivat etenevää liikettä. Avoimen otteen tansseissa on bounce, jousto tms. joka pitää liikettä yllä. Rumba, jossa jalat pysyvät suorana, painon luovuttaminen on lantiossa. Riippuen lajin tekniikasta painon luovuttaminen, painovoiman vastustaminen, painon asettuminen tapahtuu aina ensimmäisenä. Samalla syntyy yhteys maahan ja omaan kehoon.

Nouseminen ja laskeminen ei tarkoita pelkästään jaloissa tapahtuvaa nousua, itse asiassa nousu tai lasku tapahtuu aina ensin vartalossa. Vartalonousu ilman jalkanousua kuvataan kilpatanssitekniikassa ns. NFR (No Foot Rise) – tekniikkana johon sisältyy kehon vertikaalista oppositiota eli venymistä. Tätä tekniikkaa tulisi käyttää laajemminkin seuratansseissa, sillä muuten keho ja liike jää hyvin passiiviseksi.

 

AIKA

Jalkojen rytmi on peruselementti tanssin opettamisessa. Se kertoo missä pitää olla ja milloin, mutta tanssi tapahtuu pääasiassa iskujen välissä. Alussa me kaikki yritämme osua jaloilla annetuille iskuille ja keho raahautuu perässä. Oikea tapa olisi kuljettaa kehoa (kehon painoa) tilassa ja ajassa niin, että jalat osuvat sen seurauksena itsestään oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. En tarkoita, että rytmin kautta opettaminen olisi huono asia, niin se kuuluukin mennä. Tämän vaiheen jälkeen opettaisin tanssia sykkeen kautta. Syke on painavimman osan liikettä tilassa ja ajassa tietyllä liikeradalla ja dynamiikalla. Valssissa keho tekee heiluriliikettä eli alakaaren kautta yläkaaren ja fuskussa suurin osa ajasta vietetään ylhäällä käyden iskujen välissä ”bouncaten” alhaalla. Ihmisen painavin osa eli keho (torso) määrää kevyempien osien toiminnan ja suunnan (raajat), siksi rytminen huomio tulee kohdistaa kehoon.

Tärkeä on myös sykkeeseen ja liikkeeseen liittyvä yhden tapahtumaketjun kokonaisuus jota kutsun sykliksi. Jokaisessa syklissä on työvaihe (painon luovutus tai vastustus) sekä vapautusvaihe (release). Tanssiminen ei ole jatkuvaa fyysistä tekemistä vaan oikeinajoitettu työ ja vapautus (work-release) kuljettavat tanssia vaivattomasti eteenpäin antaen sille luonnollisen, virtaavan ja vapautuneen ilmeen.

 

TILA

Oma tila on tärkein osa-alue paritanssin tilaelementeistä. Omassa tilassa tulee aktivoitua oppositiolla, kehon kevyellä vastakkaisuudella joka suuntaan keskustasta ulospäin (ulospäin suuntautuva energia). Pieni oman tilan laajennus kytkee kehonosat yhteen eli mahdollistaa liikkeen välittymisen kehossa. Samalla se huolehtii siitä, että kehon osat ovat tasapuolisesti asettuneet omaan paikkaansa (esim. jos hartioita ajattelee sivulle, niin silloin ei pitäisi olla ylimääräisiä jännityksiä rintalihaksissa), näin ollen kehoon ei synny vapaata liikkuvuutta haittaavia jännityksiä.

Yhteinen tila tulee olla tasapainossa kuten oma tila. Tanssiparit tasapainottavat toistensa tekemistä niin painon, ajan kuin tilankin osalta. Vuorovaikutus edellyttää oman tilan hallintaa.

Yleiseen tilaan liikutaan yleensä liikkumalla poispäin edellisestä positiosta tai täyttämällä lähtöpisteen ja päätepisteen välinen alue eli laajentamalla itsensä tilaan. Tilassa etenemisen yleinen virhe on keskeyttää kehonpainon eteneminen ennen kuin oma tila on käytetty loppuun. Jos tanssija malttaa tanssia oman tilan loppuun asti niin liikkeen lopussa kehon rakenne on järjestäytynyt siten, että se mahdollistaa liikkeiden luonnollisen tapahtumisen eikä tanssija tarvitse niin paljon lihasvoimaa liikkeiden suorittamiseen. Liikkeen tapahtumiselle luodaan suotuisat olosuhteet.

 

MIKÄ ONKAAN TEKNIIKKA?

Tanssi on kuin virtaava vesi jonka liikkeestä huolehditaan pumpuilla eli nousuilla ja laskuilla suhteessa painovoimaan. Nousut ja laskut hyödyntävät painovoimaa etenevän liikkeen tuottamisessa. Virtaavuus tanssissa on kehon ja sen osien paino ja muoto tilassa ja ajassa.

On selvää, että aloittava tanssija ei saa liikettä virtaamaan koska hän kohdistaa huomionsa askelmerkkeihin joiden suorittaminen on sidottu iskuihin. Taidon kehittyessä opetusta tulee kohdentaa kehon liikkeeseen.

Tanssitekniikassa kiinnitetään huomio tanssillisiin asioihin, joilla pyritään kehittämään taitoja. Lajitekniikka puolestaan määrittelee sen, miltä laji näyttää. Lajitekniikkaa ei pidä käyttää opetuksessa suoraan vaan lajitekniikan merkityksiä tulee tulkita oikein ja tieto tulee jäsentää opetettavalle taitotason mukaan. Lisäksi tulee huomioida, että jokainen mieli ja keho on erilainen. Oppiminen tapahtuu aina suhteessa omaan mieleen ja omaan kehoon. Tieto ei ole tekijälle absoluuttista vaan suhteellista.

 

Kohti luonnollista paritanssia

Kynnys tanssiharrastuksen aloittamiseen voi olla suuri, sillä kulttuurimme tarjoaa paljon malleja siitä, miten pitäisi tanssia. Tanssimisen mallit ovat tärkeitä perinteen, tanssikulttuurin kehittymisen ja opetuksen kannalta. Joskus nämä mallit kääntyvät itseään vastaan. Tanssin oppimista voivat haitata tanssijan omat näkemykset, mallit (skeemat) tanssimisesta, mutta myös liian malliperustainen ja lajitekninen opetus.

Tanssimisen erityispiirre on kehollisuus. Tanssimaan opitaan pääsääntöisesti tekemällä ja oivaltamalla tanssiin liittyviä ilmiöitä. Tanssiessa opittavasta asiasta syntyy tekijälleen aistimusten avulla mielikuvia kuten muussakin oppimisessa, mutta tanssissa oppiminen tapahtuu proprioseptisten eli sisäaistimusten avulla, joita ovat mm. asento-, tasapaino-, liike- ja painovoima-aistimukset.

Kehollisten kokemusten myötä tanssijalle kehittyy kyky kineettiseen empatiaan eli tanssin kokemiseen muita tanssijoita katsomalla. Voidaan sanoa, että tanssijan havaintomotorinen taito on kehittynyt. Aloittavalla harrastajalle ei useimmiten tätä kykyä ole, joten malli- ja lajiteknisperustainen opetus voi johtaa tanssitaidolliseen umpikujaan kehollisten kokemusten puuttuessa.

”Muoto ei sisällä liikettä, mutta liikkeestä tulee muoto”

Muodolla viittaan kaikkeen lajitekniikkaan, joka määrittää lajin. Muoto on tärkeä osa tanssia, mutta se ei saisi olla ainoa lähestymistapa tanssin opettamisessa ja oppimisessa. Lajiteknistä tietoa löytyy monista eri tekniikkakirjoista, mutta tanssillinen informaatio välittyy tanssijoille opettajien tai edistyneiden tanssijoiden kokemusten ja kirjavien selitysten kautta. Niin kauan kuin opetus on laadukasta, on sen kirjavuus sille eduksi. Valitettavan usein tämäkin näyttäytyy tanssijalle ristiriitaisena tietona, vaikka opettajat puhuvat samoista asioista hieman eri tulokulmista ja eri käsittein.

Ammatillisen koulutuksen edustajana yritän etsiä paritanssin opettamiselle muitakin perusteita kuin perinne ja lajitekniikka. Mielestäni tanssia ja tanssinopetusta ei voi pitää omassa lokerossaan, vaan sen pitää päästä mukaan keskusteluun yhteiskunnan ja yleisen tieteentekemisen kanssa. Toimivia tanssillisia ja pedagogisia käsitteitä ja selityksiä löytyy rinnakkaistieteistä kuten biomekaniikasta, kinesiologiasta, psykologiasta ja lukuisista somaattisista menetelmistä. Tanssiminen ei ole salatiedettä. Jopa Einsteinin ja Newtonin ajatukset istuvat hyvin tanssin maailmaan.

Tanssimisessa ja sen opettamisessa tulisi huomioida, että painovoima vaikuttaa meihin jatkuvasti. Yksikään liike tai askel ei toimi oikein ilman painovoimaa. Valitettavan usein näkee, että näin kuitenkin yritetään tehdä. Tällöin tanssitaan muodon kautta ja tanssiminen näyttääkin hankalalta liikkeeltä vailla tarkoitusta ja päämäärää. Tanssi on kuin epäsopiva puku, joka ei istu kantajalleen ja tanssija usein myös ilmentää näitä tuntemuksia. Kenen tahansa on mahdollisuus havaita tämä ilmiö, sillä olemme tottuneet näkemään kaiken arkiliikkeen suhteessa painovoimaan ja sen luonnollisuuden. Luonnollisuus on tarkoituksenmukaisuutta.

”Ensin pitää hallita muodoton paino tai muuten tanssista tulee painotonta muotoa”

Tällä viittaan siihen, että ensin pitää opetella tanssimaan hyvässä asennossa, tasapainossa, torso neliönä ja opetella tuntemaan kehon ja kehonosien painon sekä painon liikuttaminen. Vasta kun nämä perustaidot hallitaan, voidaan hakea enemmän tarkoituksenmukaista muotoa tanssiin, kuten esimerkiksi kallistuksia ja vastaliikkeitä. Opetellaan tuntemaan neutraali asento, vapaa olotila, keskusta ja tasapaino.

Ihminen on pitkä, jalkojen tukipinta-ala on pieni ja kehon sisällä on monimutkainen luiden, lihasten ja sidekudoksen muodostama rakenne. Liikkeellisesti systeemi on suljettu eli kaikki liikkeet vaikuttavat kaikkeen. Pysyäksemme pystyssä vastustamme painovoimaa koko pituudellamme. Kehonosat ovat päällekkäin ja aina kun liikumme (suhteessa painovoimaan), kehon sisällä on asioilla tietty aktivointijärjestys. Jos tuon aktivointijärjestyksen ohittaa ulkopäin annetulla muodolla niin lopputulos on jotain muuta kuin luonnollinen. Alkuvaiheen opetus kannattaakin perustaa luonnolliseen kävelyyn ja perusmotorisiin taitoihin. Tosin kävelykin voi olla hankalaa riippuen eletystä elämästä, traumoista ym.

Lopuksi. Vasta kun tanssija tutkii painon tunnetta kehossaan ja sen liikuttamista tilassa musiikin rytmiin, voidaan tanssiin lisätä muita elementtejä. Liikkeitä saa tehdä ja tehostaa eikä vain olla painon vietävänä, mutta jos et käytä painoa ja painovoimaa hyväksesi ja kuuntele kehosi luonnollista järjestäytymistä, taistelet omaa liikettäsi vastaan. Se on sama kuin vääntäisit kättä itsesi kanssa.

PARITANSSIN LAJI- JA LIIKEANALYYSIÄ KEHITTÄMÄSSÄ

Olen jo jonkin aikaa pureskellut paritanssin laji- ja liikeanalyysin parissa. Aiheeseen liittyen on meneillään myös kaksi kurssia Oamkin paritanssinopettajaopiskelijoille. Seuraavassa on mietteitä kurssin tavoitteesta, tarkoituksesta sekä aiheen tarpeellisuudesta paritanssin opettamisessa.

Liikeanalyysi pyrkii jäsentämään ja kuvaamaan paritanssin ilmiöitä liikkeellisestä näkökulmasta. Samasta näkökulmasta lajianalyysi määrittää tanssilajin ydinasioita. Yhdessä laji- ja liikeanalyysi on pedagoginen työkalu, jonka avulla määritetään tanssilajin liikkeelliset vaatimukset ja tanssijan polku tavoitteen saavuttamiseksi.

Tanssiurheilun lajitekniikka on hyvin määritelty tekniikkakirjoissa, mutta ne eivät kerro itse tanssiliikkeiden tanssillisesta suorittamisesta (tanssitekniikasta) tai niiden opettamisesta juuri mitään. Lajitekniikka voidaan omaksua melko pitkälle ilman tanssillista osaamista. Muissa paritanssilajeissa, kuten seura- ja swingtanssit ei ole samanlaista kirjoitettua lajitekniikka, mutta kaikissa paritanssilajeissa tanssillinen osaaminen eli tanssitekniikka on tärkein osaamisen edellytys.

Huolimatta siitä, että tanssimisen tai tanssitekniikan opettaminen ei ole selkeästi kirjoissa ja kansissa, sitä kuitenkin osataan opettaa. Tanssillinen osaaminen kulkee perimätietona ja se syntyy aina uudelleen henkilökohtaisesta osaamisesta. Tanssinopettamisen kehittämisen yksi haasteista lienee selkeän yhteisen kielen puuttuminen ja olemassa olevien käsitteiden sekalainen käyttö.

Laji- ja liikeanalyysi käyttää useita eri teorioita hyväkseen. Lisäksi se tuo esille rinnakkaisten tieteenalojen näkemykset samoista tanssin ilmiöistä. Kaikki menetelmät joilla aihetta kuvataan, ovat tarpeellisia. Näkökulma voi olla biomekaaninen, musiikillinen, lajitekninen, tanssillinen, esittävä tai kansallisromanttinen, ne yhtä lailla kuvaavat tarkasteltavaa ilmiötä ja täten kehittävät havaintoamme ja ymmärrystä tutkittavasta ilmiöstä. Mitä laajempi kuva ilmiöstä on, sitä parempi yleensä on lopputulos.

Laji- ja liikeanalyysin pedagoginen sovellus pohjautuu vahvasti havaintomotoriikkaan. Esitän havaintomotorisen vertauksen tanssimisen ja kielten opiskelun välillä. Aluksi uusi kieli, esim. ranskan kieli, voi kuulostaa täysin sekavalta. Oppitunnilla opitaan perussanasto, kielioppi eli rakenne sekä opitaan lausumaan sanoja ja lauseita oikeilla painotuksilla. Vähitellen kielestä tulee ymmärrettävää ja oppijalla on mahdollisuus oppia lisää esimerkiksi katsomalla ranskankielistä kanavaa. Oppija osaa nyt havaita kielestä olennaisimmat asiat, jolloin myös oppimaan oppiminen mahdollistuu. Samanlainen prosessi on myös tanssimisessa. Opettajan tulee opettaa tanssijaa havaitsemaan ilmiöt tanssimisen takana. Näitä ovat mm. painon kokeminen kehossa, oman kehon sisäisen tilan käyttö, liikesuunnat, rakenteet ja kehon sisäiset yhteydet jne.

Tanssiminen tuottaa valtavan määrän aistitietoa liikkeen aikana. Liikkuminen perustuu suurelta osin keholliseen eli ns. proprioseptiseen aistitietoon. Näitä aistimuksia ovat mm. painovoima-, lihasten venyvyys-, raajojen asento-, kehon asento- ja tasapaino- sekä liikeaistitieto. Jokaisella aistitiedolla on lajin herkkyyden vuoksi aika laaja skaala ja lisäksi yhdessä ne muodostavat proprioseptisiä kokemuksia eli ns. yhdistelmäaistimuksia. Näiden yhdistelmäaistimusten määrä kertautuu liikkeen määrän, monimuotoisuuden, rytmin, tempon, keston muuttujilla. Tätä taustaa vasten ajateltuna kehollinen muisti on aivan valtava sillä se muistaa pitkän ketjun erilaista yhdistelmäaistimustietoa ja hyvin harjoitettuna se pystyy kehollistamaan kaiken hyvin nopeaan tahtiin.

Opetuksessa tulisi korostaa aistitiedon merkitystä ja aistimuskokemusten löytämistä niin kehollisella kuin myös tunnetasolla. Näin toki jonkun verran tehdään ja mm. painon tunteminen jalan päällä on yksi perinteinen esimerkki aiheesta. Mahdollisuudet ovat kuitenkin paljon laajemmat. En myöskään vähäksy muodon (lajitekniikan) kautta opettamisen tai perinteisen askellähtöisyyden käyttämistä opettamisessa sillä ne ovat yksi osa kokonaiskuvaa ja kokonaisuus on tärkein.

Askeleet ja askelkuviot ovat askelmerkkejä. Jalkaterän suunnat ja asennot osaltaan kertovat mihin suuntaan kehon pitää asettua liikkeen tietyssä vaiheessa (polvilumpioita vääntämättä). Ne muokkaavat tanssijan kokonaiskuvaa tanssista. Oma kokemusmaailma ja mielikuvat ovat tärkeitä.

Aloittava tanssija käyttää oppimiseen näkö- ja kuuloaistia. Joskus opettaja tarjoaa kinesteettisen kokemuksen koskettamisen tai asentoon ohjaamisen seurauksena. Opetuksen tulisi mahdollistaa monipuoliset keholliset kokemukset. Nämä kokemukset olisi myös hyvä nimetä jollain tavalla, jotta yhteinen kieli opetukseen syntyy. Tämä on myös yksi tämän työn tavoitteista. Laji- ja liikeanalyysi on myös siinä mielessä tarpeellinen että sen avulla voidaan kartoittaa niitä ominaisuuksia joka tekee lajista lajin. Tällä on suorat käyttötarkoitukset ja sovellukset opettamiseen.

Laji- ja liikeanalyysin teemat

–        tanssin ilmiöiden määrittäminen ja nimeäminen

–        lajien ja niiden ydinkeskeisten ominaisuuksien määrittely

–        havaintojen tekeminen tanssijan liikkeestä ja niiden tulkinta

–        toimenpiteet tavoitteen saavuttamiseksi

Kun me havaitsemme tanssijan liikkeen ominaisuudet laajemmassa mittakaavassa ja tunnemme lajin ominaisuudet, pystymme ohjaamaan tanssijan tavoitteeseen. Lähestymistapa valitaan tavoitteen mukaan. Menetelmien monipuolinen käyttö tuottaa oppijalle monipuolisen kuvan opitusta eli muokkaa oppijan skeemaa. Kaikki näkökulmat ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään ja vahvistavat siten lopputulosta.

Esimerkkejä aiheesta seuraavassa blogikirjoituksessa.

TANSSIJAN TEHDASASETUSTEN PALAUTUS

Tanssinopettaminen on herkkää puuhaa. Opettajan pitää valita mitä sanoo ja näyttää tai mitä jättää sanomatta ja näyttämättä. Sanomisilla ja näyttämisillä voi olla sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia oppimistuloksiin. Opetus voi aina, oli se sitten hyvää tai huonoa, aiheuttaa kehoon tai sen osiin jännitystiloja tai liikkeeseen epäedullista toimintalogiikkaa.

Elämä näkyy kehossa kuin myös se, mitä edellisillä tanssikursseilla on opetettu tai painotettu. Opettajan näkökulmasta tämä on mielenkiintoinen lähestymistapa oppilaiden lähtötason määrittelyyn. Väkisin tulee mietittyä miten tähän on päädytty. Eletty keho ja kokemukset ovat aina läsnä. Ei voi kuitenkaan sanoa, että tanssin opetuksessa voisi lukea toista ihmistä kuin avointa kirjaa, mutta hivenen helpompaa se on kuin muissa yhteyksissä.

Oppimistapahtuma on aina kaksisuuntainen. Jokainen opetustilanne on myös opettajalle oppimistapahtuma, jossa opettaja kerää kokemuksia syistä ja seurauksista. Oppilaan tanssikäsityksen, valintojen ja mahdollisuuksien kartoitus toimii pedagogisena karttana opetustilanteessa. Kartan avulla vältetään karikot ja opastetaan oppilas itse navigoimaan tavoitteeseen omilla välineillään.

Jokaisella paritanssilajilla on ominainen muotokieli. Sitä myös painotetaan eri tavalla, esimerkiksi tanssiurheilussa muoto on hyvinkin tärkeä osa lajin tekniikkaa ja estetiikka. Seuratansseissa puolestaan muoto on enemmän sivuseikka kun sosiaaliset, musiikilliset ja toiminnalliset tavoitteet ovat etulinjassa. Seuratanssissa harvemmin käytetään muotoa opetuksen lähtökohtana. Muoto auttaa määrittämään tavoiteltavan osaamisen, mutta sen laajamittainen käyttö jäykistää kehoa ja ehkäisee luonnollista liikkumista.

Tanssinopettamista voi kehittää edistämällä tanssijoiden oppimisvalmiuksia. Tanssin oppimisen haasteet ovat usein oppilaan kehon ja mielen mahdollisuuksien kehittämistä kuin suoranaista tanssitekniikan kehittämistä, tosin ne liittyvät myös toisiinsa. Liikehaittaa voi syntyä, kun keho on sopeutunut tietynlaiseen olemisen tapaan elinympäristön seurauksena, tai tietty motorinen malli on kehittynyt epäedulliseen suuntaan harjoittelun seurauksena.

Joissakin tapauksissa käynti fysioterapeutilla auttaisi. Lihaskunto voisi olla parempi, rytmitaju, uskallus ja rohkeus kohdata toinen, avoimuus sekä psykosomaattiset jännitystilat ovat asioita, jotka vaikuttavat tanssin oppimiseen mutta eivät varsinaisesti ole tanssin asioita. Tanssinopettajan ei tarvitse alkaa terapeutiksi, mutta edellä mainitut tapaukset antavat osviittaa siihen mitä opetuksessa voisi ottaa huomioon. Eläminen kerryttää liikehaittaa tanssimiseenkin. Liikehaitta voi johtua fyysisistä ominaisuuksista, niihin liittyvistä psyykkisistä tekijöistä tai opituista epäedullisista liikemalleista.

Oppilas voi nähdä asian vain tanssin näkökulmasta. Sillä mitä tunnilla todellisuudessa tehdään, ei välttämättä ole mitään tekemistä niin sanotun lajitekniikan kanssa. Kysymys voi olla enemmän perusliikunnasta, oppimisvalmiuksien kehittämisestä, ihmisen normaalista ja terveellisestä tavasta liikkua tai muista edellisessä kappaleessa mainituista asioista tanssin muodossa.

Joskus hyväkin lähestymistapa voi johtaa yksilön kohdalla aluksi oppimisvaikeuksiin, jos yksilön tapa liikkua poikkeaa huomattavasti normaalista suhteessa painovoimaan asettuvassa liikkumistavassa. Ajan myötä oikea liikkumistapa kuitenkin löytyy.

Oppilaiden useimmiten absoluuttista vastausta etsivät kysymykset pitää suhteuttaa kokemuksen tuomaan havaintoon siitä että jokainen keho ja ymmärrys ovat hieman erilaisia, eikä absoluuttista oikeaa ole. Totuus on sekä subjektiivinen että objektiivinen. Vastaus löytyy myös oppilaan omasta kehosta ja mielestä. Oppiminen liittyy monesti enemmän ihmisen normaaliin toimintakyvyn kehittämiseen kuin lajitekniikkaan.

No miten sitten päästään pahoista tavoista eroon? Menetelmiä on varmasti useita. Testasimme Oamkin tanssinopettajaopiskelijoiden kanssa laji – ja liikeanalyysikurssilla passiivisen rentoutuksen vaikutusta liikkeeseen. Harjoitus tehtiin pareittain ja ainoastaan vasen jalka käsiteltiin vertailun vuoksi. Passiivisessa rentoutuksessa rentoutujan ei tarvitse tehdä mitään. Rentoutuja makaa selällään alustalla ja pari liikuttaa rentoutujan vasenta jalkaa mm. vuoroin koukkuun, suoraksi, sisään, ulos, polvea pyörittäen, jne. useisiin liikesuuntiin. Kaikki liikkeet tehdään hyvin hitaasti ja käsittely voi kestää 5-15 min.

Rentoutuksen jälkeen kaikissa tapauksissa huomattiin kävelyssä selkeä rytminen ero. Vasemmalla jalalla oli erilainen liike ja rytmi kuin oikealla. Vasen jalka heilahti rennommin eteen lantion normaalin kävelystä johtuvan rotaation vaikutuksesta kun oikea jalka puolestaan teki askelia enemmän itsenäisesti. Toisessa liiketestissä tehtiin voimakas Jiven potku sivulle tai kantapolkka-askel eteen, jossa myös huomattiin, että vasen jalka palautuu potkusta rebound – liikkeen seurauksena takaisin koukkuun kun oikea jalka puolestaan joutui tekemään sekä jalan ojennuksen että koukistuksen. Vasen jalka sai mahdollisuuden käyttää hyväkseen painovoimaa ja painoa sekä jalan rakenteesta johtuvaa luonnollista mekaniikkaa. Oikeassa jalassa oli edelleen joku opittu malli, joka vaikutti sen liikkeeseen turhan kontrollin muodossa.

Perinteinen oppiminen on edelleen ensisijaista mutta on hyvä tiedostaa mitkä liikkeen mahdollisuudet ovat. Opettaminen on myös valmiuksien kehittämistä ja tässä tapauksessa en oikeastaan opettanut mitään vaan näytin liikkeen mahdollisuudet. Toivottavasti kokemus jää mieleen, jotta sen voi ottaa käyttöön muissa tilanteissa. Ainakin saimme hetkeksi palautettua ”tehdasasetukset” vasempaan jalkaan.

PERUSLIIKUNTAIDOT OPETTAMISEN RAKENNUSPALIKOINA

Tanssinopetusta voi toteuttaa monista eri lähtökohdista. Tanssinopettaja voi valita opetuksen näkökulmaksi tai lähestymistavaksi mm. liikkeen, tekniikan, rytmin, tunteen, koreografian, parityöskentelyn tai jopa moottoriurheilun niin halutessaan. Näkökulma tai lähestymistapa on opettajan valitsema metodi, jolla hän opetusta toteuttaa. Metodin valintaan vaikuttavat opettajan arvio opiskelijoiden taitotasosta ja näkemys tavoitteesta. Parhaimmat oppimistulokset saavutetaan pitkäjänteisellä yhteistyöllä.

Tyyli – ja muotoseikat ovat paritanssilajien kestokuumaperuna. Paritanssikulttuuri on hyvin elävää kulttuuria, joten nämä asiat ovat jatkuvassa muutostilassa ja toisaalta makuasioistahan ei sovi kiistellä. Eri paritansseja ja lajiperheitä voidaan luonnehtia yleisillä ja yhteisillä nimittäjillä ilman että estetään kulttuuria kehittymästä.

Tanssija – tanssinopettajaurani aikana en muistaakseni ole kertaakaan törmännyt tilanteeseen jossa minua tai jotain muuta ryhmää olisi opetettu perusliikuntataitojen näkökulmasta. Ainakin se on hyvin harvinaista. Perusliikuntataidoilla tarkoitan samoja taitoja, joista keskustellaan yleisen liikuntatieteen piirissä. Perusliikuntataidot ovat sitä miltä ne kuulostavatkin. Ne ovat niitä tarpeellisia taitoja, joiden avulla tulemme sujuvasti toimeen fyysisessä elinympäristössämme. Ihmisen liikkumisen tarve on vähentynyt vuosikymmenien aikana, mikä näkyy myös perusliikuntataitojen puutteina. Kehollisten kokemusten vähentyminen ilmenee erityisesti kehon ja sen osien painontunteen heikentymisenä, mikä puolestaan vaikuttaa perusliikuntataitojen laadun heikkenemiseen.

Onko kysymys siitä, että opettamista perusliikuntataitojen näkökulmasta ei nähdä arvostettavana metodina verrattuna esimerkiksi liikkeen muotokielen, tunteen tai tuntemuksen käyttämisessä opetuksen lähtökohtana. Vai onko kysymys siitä, että paritanssikulttuurissa erilaisilla metodeilla ei nähdä olevan arvoa ollenkaan käytännön opetustyössä. Ymmärrämmekö, mikä on metodin merkitys tavoitteen saavuttamisessa vai yritämmekö heti tehdä ”oikein”.

Tyyliseikoista ja liikkeen muotokielestä väittelemisen sijaan tanssinopetuksessa tulisi keskittyä pedagogiseen kehittämiseen. Miten tanssitaan, on toki tärkeä keskusteluaihe, mutta se keskustelu tulisi olla vuorovaikutteista toisten kuuntelemista ja mielipiteiden arvostamista. Siten kulttuuri ja oma osaaminen kehittyvät ja pysyvät elävänä. Tyyliseikat ja liikkeen muotokieli eivät rajaa tai sulje pois mitään opettamistapaa, näkökulmaa tai metodia. Mikään metodi ei välttämättä ole toista parempi sillä lopputulos riippuu myös opettajan ja oppilaiden välisestä vuorovaikutuksesta ja muista opetustilanteeseen vaikuttavista olosuhteista.

Minua kiinnostaa ovatko oppimistulokset erilaisia opetettaessa muotokielen ja tyyliseikkojen näkökulmasta verrattuna siihen, jos opetus tapahtuu perusliikuntataitojen näkökulmasta? Edetäänkö opettamisessa yleensä liian nopeasti liikkeen tai asennon muotoon? Kuvitellaanko yleisesti, että oheisharjoitus on täysin turhaa tekemistä vailla todellista hyötyä?

Tanssi nähdään ja koetaan esteettisenä liikuntana, vaikka sen toimintaperiaatteet ovat yhtä lailla funktionaaliset kuin muissa liikuntalajeissa johtuen yleisestä fysiikasta ja ihmiskehon rakenteesta. Ehkä lajin esteettisyydestä johtuen opetuksessa painotetaan ylikorostetusti muotoa ja tyyliä. Mielestäni funktionaalisuus on edellytys tanssin esteettisyydelle. Tanssin näyttävyys syntyy osittain myös suorituskyvystä. Tanssin lopullinen muoto rakentuu funktionaalisuuden päälle sen luonteenomaisen visuaalisuuden kautta.

Perusliikkeet luokitellaan yleisesti liikuntaliikkeisiin (paikallaan tai asennon ylläpitämiseen liittyvät liikkeet), liikkumisliikkeisiin (tilassa liikkuminen) ja käsittelyliikkeisiin (lähinnä välineen käsittely). Tanssissa liikuntaliikkeitä käytetään liikkumisliikkeiden tuottamiseen. Liikkumisliikkeitä voivat olla torson eli vartalon rotaatio, diagonaaliset liikkeet, vastaliike, taivutus, jne. Liikkumisliikkeitä voivat olla kävely, juoksu, hyppy, loikka, laukka, jne. Perusliikuntataidot ovat lajitaitojen taustalla mutta samalla myös niiden edellytys. Tanssinopetuksessa tulisi minun mielestä pohtia mitä perusliikuntataitoja kukin laji edellyttää.

Siirtovaikutus eli transfer

Siirtovaikutus eli transfer tarkoittaa opetuksessa sitä, että uusi asia voidaan opettaa jo aiemmin osatun asian avulla. Tähän liittyvät  myös käsitteet assimilaatio (uuden asian sulauttaminen aiemmin opittuun) ja akkomodaatio (aiemmin opitun mukauttaminen uuteen asiaan). Vakio – tai muissa suljetun otteen tansseissa yleisin transferi on siirtyminen tavallisesta kävelystä lajinomaiseen kävelyyn tai liikkumiseen. Pieni transferi mahdollistaa helpon siirtymisen jo osatusta uuteen asiaan. Kehossa ja mielessä on valmiita yleisiä motorisia ohjelmia ja liikkumismalleja, joiden avulla uuden oppiminen on helppoa. Monimutkaiset uudet liikkumismallit hidastavat oppimista huomattavasti.

Mielen kognitiiviset ongelmat

Edellä mainittu oppimisen hidastuminen on kognitiivinen ongelma. Mitä monimutkaisempi opiskeltava taito on, sitä enemmän ihminen joutuu käyttämään tiedollisia prosesseja ongelman ratkaisemiseen. Kognitiivisille prosesseille on pedagoginen tarve, mutta informaatiotulva voi aiheuttaa sen, että uuden taidon oppimisvaiheessa sen yhteys perusliikuntataitoihin menetetään. Tässä tapauksessa lopputulos voi olla täysin irrallinen ihmisen, ympäristön ja toiminnan funktionaalisuudesta. Etenkin tanssiurheilussa on tärkeä huomioida tämä asia, sillä usein edistyneenkään harrastajan liikesuoritus ei näytä niin luonnolliselta kuin muiden paritanssilajien harrastajien liikkeet. Toisaalta jos luonnollinen liike ei onnistu, voi syy löytyä myös perusliikuntataidoista.

Kävelyn käyttö transferin pohjana on yleistä ja hyvä niin. Kävely on automaattista ja refleksinomaista, se vaatii vähän kognitiivisia toimintoja. Kävelyn liikeominaisuuksia muuntamalla saadaan eri tanssilajeihin sopivia tyylejä. Liikkuminen pysyy kehollisen kokemisen ja tunteen tasolla. Jos uutta asiaa ei opita heti, on paras antaa aikaa mielen prosesseille, yleensä yön yli nukkuminen auttaa.

Kognitiivinen ongelma voi tulla myös edistyneille tanssijoille jos he analysoivat  omaa liikettään. On tärkeä ymmärtää, että kognitiivinen kehittäminen ja tunteen kautta esittäminen eivät välttämättä mahdu tai sovi samaan tilanteeseen. Tilanteeseen on siis hyvä valita tarkoituksenmukainen menetelmä. Kognitiivinen toiminta aiheuttaa liikkeeseen epätarkkuutta ja hitautta, sillä aivot osallistuvat liikaa liikkeen säätelyyn.

Perusliikuntataidot tanssin rakennuspalikoina

Perusliikuntataidot ovat kasa legopalikoita, joilla aluksi rakennetaan se mitä niillä pystytään rakentamaan ja puuttuvien palikoiden kohdalla improvisoidaan toteutuksessa. Näin oppiminen saadaan toiminnallisesti alkuun mikä mahdollisesti vaikuttaa positiivisesti motivaatioon (”minä osaan!!!”). Uusia legopalikoita rakennetaan ja lisätään rakennelmaan käyttäen vanhoja palikoita pohjana. Tämä kognitiivinen prosessi ei välttämättä mahdollista toiminnallista harjoittelua. Kun uudet palikat ovat valmiit, ne saadaan toiminnalliseen harjoitteluun mukaan.

Opettaja on taidemaalari

Kun oppilaan liikunnallinen perusta on luotu legopalikoita (perusliikuntataitoja) rytmittämällä ja jäsentämällä, opettaja muotoaa luomastaan perustasta jotain karaktäärisempää (jalostaa perusliikuntataidoista selkeitä lajitaitoja). Oikea muoto löytyy vähitellen luonnostelemalla liikettä, niin kuin taidemaalari maalaisi suurta teosta. Ensin kuvan komponentit pitää jäsentää ja rytmittää toisiinsa sopivalla tavalla. Olennaisen löytäminen on tärkeää (ydinkeskeisyys opetuksessa). Rakenne ja sen komponentit luovat vahvan perustan.

Läpi harmaan kiven

Opetuksen monipuolisuus ja näkökulmien rikkaus nousee arvoon tilanteessa, jossa oppilas on umpikujassa oman tanssinsa kanssa. Jatkaako läpi harmaan kiven vai yrittääkö jotain muuta? Uusi lähestymistapa ja paluu perusteisiin (perusliikuntataitoihin) voi auttaa ratkaisemaan ongelman. Toisaalta esteen tullessa ei pidä heti luovuttaa, vaan mielelle ja keholle tulee antaa aikaa sopeutua tilanteeseen ja katsoa löytyykö ratkaisu vai ei. Uusi lähestymistapa ja paluu perusteisiin voi auttaa pinttyneiden maneerien karsimisessa ja viedä liikettä kohti ”luonnollista” tanssia.

Lopuksi

Perusliikuntataidot ovat kaiken liikkeen pohjalla. Niistä johdetut lajitaidot ovat jo osa tanssin tyyliä ja liikkeen muotokieltä. Esimerkiksi torson eli vartalon rotaatiot ja diagonaaliset liikkeet latinalaistansseissa ovat vaativia perusliikuntataitoja, mutta luovat vaadittaville lajitaidoille tärkeän pohjan. Vakiotansseissa tärkeä perusliikuntataito on mm. kävely jossa vastaliike korostuu voimakkaasti. Perusliikuntataitojen harjoittaminen luo pohjan tärkeille lajitaidoille ja samalla pitää harjoittelun riittävän toiminnallisena, jotta tanssijan keho sopeutuu uusiin toiminnallisiin vaatimuksiin. Myös keskustelu on tärkeä osa tanssiharjoittelua. Ainoa tarpeellinen tieto tanssissa on se mitä tanssijan oma keho tuottaa, tanssinopettaja on tuon oppimisprosessin ohjaaja. Mitä ikinä opimmekaan tanssissa, keho ei saa muuttaa funktionaalisuuttaan vaikka liike ja rytmi muuttuvat  – sopeutumiseen tarvitaan kuitenkin aikaa. Erilaisilla liikunnallisilla haasteilla voidaan puolestaan kehittää kognitiivisia toimintoja, mikä myös on tarpeellista. Yksilön perustaidot tulee huomioida, sillä liian monimutkainen asia ei kiinnity mieleemme eikä kehoomme.

Ihmisten perusliikuntataitojen tasosta ja siihen liittyvästä ymmärryksestä saamme parhaan kuvan tarkkailemalla ympäristöämme ja muita ihmisiä. Missä me elämme ja mitä me osaamme, miten me koemme ympäristömme ja miten me toimimme siinä? Tämän vuoksi tanssinopettajan tulisi olla kiinnostunut kaikesta ympärillä olevasta ja hänen tulisi etsiä siitä uusia näkökulmia opetukseensa. Tanssinopettaja on tutkija joka ei lopeta liikkeen ja tanssin tutkimista.

OLEMISEN SIETÄMÄTÖN KEVEYS

Usein tanssitunnilla kuulee kysyttävän tanssiliikkeiden askelista. Tämä on ymmärrettävää sillä jalkaterät ja varpaat ovat vaarassa ensimmäisenä jos ”askelmerkit” eivät osu kohdalleen. Askeleet eivät kuitenkaan ole tanssinopiskelun pääasia. Askeleet ovat suora vaste kehonpainon liikkeelle tilassa, ne siis kertovat mihin kehonpainon tulisi liikkua ja mikä sen rytmi tulisi olla. Jos minulta kysytään askelista, saatan kokeilla ensin mihin minun kehoni liikkuu, jotta voin kertoa mitkä askeleet ovat. Askeleet ovat tärkeä osa opetusta sillä ne kertovat etenkin aloittavalle tanssinharrastajalle perustiedot opeteltavasta taidosta, mutta pelkkä askelten opettelu ei tee liikkumisesta tanssia.

Se mitä tanssissa nähdään tapahtuvan, ei välttämättä ole sitä mitä pitää tehdä tanssiliikkeen tuottamiseksi. Tanssiliikkumisen takana tapahtuu paljon, mitä ei voi nähdä tai ymmärtää jos ”silmä” on tanssille harjaantumaton. Tanssin opiskelussa kysymys on tanssiin liittyvien elementtien ja ilmiöiden havaitsemisesta ja taidosta käyttää niitä omassa tanssissa (havaintomotoriikka). Yleensä tanssi nähdään niin kuin se visuaalisesti näyttäytyy, eli kehon asentojen, tanssin liikkeen ja muodon kautta. Sen sijaan esim. liikkeen painon näkeminen ja sen merkityksen ymmärtäminen saattaa olla haastavaa, jos itse ei ole päässyt sitä kehollisesti kokemaan omassa tanssissaan.

Meille on tarjolla valmiita malleja joka asiaan. Mallioppiminen on tanssissa yksi tärkeimmistä oppimisen muodoista, hyvän esimerkin voimaa ei voi painottaa liikaa sillä kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Valmiiden mallien haittapuoli on se, että ne asettavat riman korkealle. Emme uskalla aloittaa laulu- tai tanssiharrastusta, koska niistä on olemassa liian hyvät valmiit mallit siitä miten ne tehdään.

Mielikuvat edistävät oppimista mutta voivat myös haitata tanssimista. Yleisesti tunnetut mielikuvat ovat arvokkaita työkaluja ryhmäopetuksessa, mutta koska taidosta on olemassa niin paljon erilaisia malleja joista muodostaa mielikuvia, asettaudumme tanssiessamme helposti johonkin kuviteltuun rooliin tai olemukseen, jolloin syntyy helposti näitä mielikuvia vastaavia kehollisia jännitystiloja, jotka estävät kehoa toimimasta optimaalisesti. Oman kehon toimivuuden kannalta näen tietynlaisen ”normaalin” olemisen tärkeänä. Se antaa mahdollisuuden oman liikkeen tuottamiseen muilta opittujen maneerien sijasta.

Tanssiminen on ensisijaisesti suhteessa olemista ympäröiviin asioihin: Maahan, musiikkiin, tanssipariin, omaan kehoon ja muihin ympärillä oleviin ihmisiin ja asioihin. Alkuvaiheen opetuksessa korostuu suhde lattiaan ja suhde tanssipariin. Lajista riippuen tanssiminen edellyttää erilaista kehon painon käyttöä, joka koetaan jalkojen välityksellä lattiasta. Jalat toimivat välittäjinä kehon painon ja maan vetovoiman välisessä suhteessa. Tanssijoiden välinen suhde on kehojen painon ja muodon välinen suhde, jossa välittäjänä toimivat keho ja kädet. Ensin pitää olla yhteys lattiaan, jotta viejä voi ohjata seuraajaa.

Oppimisen alkuvaiheessa tulisi korostua:

1. Vuorovaikutus kehon painon ja maan vetovoiman kanssa
2. Vuorovaikutus tanssijoiden kehonpainojen välillä

Myöhemmässä vaiheessa:

1. Kehon painon ja muodon vuorovaikutus maan vetovoimaan
2. Kehon painon ja muodon vuorovaikutus tanssiparin kehon painoon ja muotoon

Opetus- oppimistilanteessa oleminen on tapahtuman mahdollistamista antamalla sille aikaa (oman kehon tai parin kuuntelemista). Tanssimisessa oleminen on olennaisten asioiden tekemistä liikkeen tuottamiseksi. Olemisen ja kuuntelemisen avulla löytyy liikkeen sisäinen järjestys. Opittavan taidon tulisi ennemmin olla yksinkertainen kuin monimutkainen suoritus, tällöin liikkuminen näyttää varmalta, rauhalliselta ja hallitulta. Liian monimutkainen mielikuva opeteltavasta taidosta käyttää liikaa erilaisia motorisia ohjelmia, jolloin liikkeestä tulee mahdoton toteuttaa.

Yksinkertaisimmillaan vuorovaikutus lattian kanssa tarkoittaa pientä maan vetovoiman vastustamista eli jalkojen painamista vasten lattiaa, jolloin keho hieman kohottautuu ja liike mahdollistuu paremmin syntyneen kehon kannatuksen kautta. Kannatus tukee kehonosien välisiä yhteyksiä, mutta siitä myöhemmin lisää.

Lattiayhteys on edellytys vienti- ja seuraamistapahtumalle (vise) eli tanssiparin väliselle vuorovaikutukselle. Kun molempien kehot ovat kannateltuja, niin liikkumisesta tulee helpompaa. Viejän roolissa korostuu oman kehonpainon liikuttaminen huolimatta siitä, että lähellä olevaa paria tulisi mieli liikuttaa esim. käsien avulla. Seuraajan tulisi puolestaan olla avoimena kaikille signaaleille, joita vienti ja seuraamistapahtumassa esiintyy. Liikkeen ennakointi tekee viejän suunnitelmat tyhjiksi. Viennin ja seuraamisen opettelu vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja keskittymistä.

Yleisesti viennin ja seuraamisen suhteen osapuolet ovat liian aktiivisia, joka näkyy siinä että kaikki muu paitsi keho liikkuu. Erityisesti viejä, joka on yleensä mies, tarvitsee aikaa oman liikkeen aloittamiseen, seuraaja puolestaan joutuu odottamaan että tämä tapahtuu ja viesti saapuu perille. Vienti- ja seuraamistapahtuma on liikkeellinen vuoropuhelu, jossa lopputulokseen vaikuttaa mm. tanssiparin asettuminen suhteessa toisiinsa ja tanssiote sekä liikkeen laatu, määrä ja suunta. Vise on liikkeellinen ketjureaktio. Se on keskustelu, jossa ei puhuta toisen päälle vaan kohteliaasti vuoron perään. Kumpikin ottaa toisen huomioon ja antaa toiselle puheenvuoron.

Liikkeen vuoropuhelu on kuin mikä tahansa keskustelu. Jos toinen on kireällä tuulella, ei keskustelu voi onnistua rennosti. Molempien täytyy olla keskustelussa itselleen luontevalla ja toista kunnioittavalla tavalla. Kaikki esioletukset olemisesta tai liikkeestä ovat esteenä luonnolliselle vienti- ja seuraamistapahtumalle. Tanssiessa mieli on vapaa tai tyhjä niin kuin flow – tilassa. Olemisen keveys edellyttää sen sietämistä.