NÄKÖKULMIA PARITANSSIN OPETUKSEEN – DIALOGISUUS JA KOHTAAMINEN

Salissa tanssii levymusiikin tahtiin kolmekymmentä paria ja kaksi vaihdossa odottavaa naista. Musiikki hiljentyy ja opettaja ilmoittaa: ”Kiitos tälle parille ja parin vaihto. Ota uuden parin kanssa tanssiasento ja valmistaudu lähtöön.”

Paritanssipedagogiikkaa voidaan lähestyä monenlaisesta näkökulmasta. Suomalaista paritansseista käytävää keskustelua seuratessani olen viime aikoina pohtinut niitä positiivisia vaikutuksia, joita paritanssilla olisi mahdollista välittää ihmisten elämään. Mielestäni paritanssien opetuskulttuuria ja pedagogiikkaa olisi hedelmällistä tarkastella taidepedagogiikan näkökulmasta, vaikka ehkä perinteisesti paritansseja ei taidetanssiksi mielletä. Kuitenkin kahden ihmisen yhdessä synnyttämä tanssihetki toimii taiteen tavoin – herättää ajatuksia, rakentaa uusia kokemuksia sekä kommunikoi ja resonoi tässä ajassa yhdessä tanssijan sisäisen dialogin kanssa.

Eeva Anttila luonnehtii taidepedagogiikkaa taiteen tiedon välittämiseksi ja taiteen tiedon luomisen ohjatuksi harjoitteluksi. Hän esittää, että moniselitteisen ja avoimen luonteensa vuoksi taiteen tieto kutsuu esiin ja edellyttää kuuntelevaa ja dialogista pedagogiikkaa. (Anttila 2011, 151–152.) Riku Saastamoinen puolestaan ajattelee, että taiteen opettaminen on vaikuttamisen ammatti, jossa arvovalinnat ja käsitykset ihmisestä ja maailmasta muokkaavat ja tuottavat opetusta. Hänen mielestään opettajan valinnat ovat suhteessa opiskelijoihin, opettamisen kontekstiin ja siten yhteiskuntaan, ja nämä valinnat joko vastustavat tai myötäilevät muita yhteiskunnallisia keinoja. (Saastamoinen 2011, 15.)

Dialoginen pedagogiikka sekä kiinnittyminen aikaan ja yhteiskuntaan tulisi mielestäni olla myös paritanssipedagogiikan kulmakiviä. Se, kuinka paritanssin opetuksessa ihmiset tulevat kohdatuksi ja kohdelluksi, näkyy mielestäni myös treenisalien ulkopuolella. Kohtaamisen hetkiä tuntitilanteessa on useita; esimerkiksi tanssitunnille saapuminen, opettajan ja ryhmän välinen vuorovaikutus, uuden tanssiparin kohtaaminen, yhteisen tanssiasennon muodostaminen, ohjeistetun asian harjoitteleminen sekä vapaasti musiikkiin tanssiminen. Paritanssinopetuksessa puhutaan viennistä ja seuraamisesta, itse miellän nämä parityöskentelytaidoiksi, jossa kohtaaminen on yksi osatekijä.

Dialogisuusfilosofi Martin Buber on jaotellut kolme tapaa nähdä ihminen edessämme; tarkkailijan, katsojan ja tietoiseksi tulemisen tapa. Tarkkailija kiinnittää huomion yksityiskohtiin ja piirteisiin. Niistä hän päättelee, mikä tai mitä tarkkailtava kohde on. Katsoja katselee kohdettaan vapaasti eikä anna muistilleen tehtäviä. Näin ollen hän, kuten tarkkailijakin, pitää kohteen erillisenä itsestään ja elämästään. Kolmas kohtaamisen tapa on tietoiseksi tuleminen. Tällaisessa kohtaamisessa kohde astuu elämääni, osoittaa sanomansa suoraan minulle ja lakkaa olemasta minusta irrallinen objekti. Taiteen (paritanssin) oppimisen yhteydessä voi tapahtua tarkkailua, katsomista ja tietoiseksi tulemista. (Buber 1947, 8–10 ; Anttila 2011, 167–168.)

Dialoginen taidepedagogiikka asettuu vasten sellaista opetuksen käytäntöä, jossa kohtaamisen mahdollisuuksia kavennetaan. Dialogisuudesta puhuttaessa siirrytään vuorovaikutuksen tapaan, jossa toisen kuunteleminen on perusedellytys. Puhetta tai kieltä siinä ei välttämättä tarvita ollenkaan. Kohtaaminen tuo toisen kokemuksen osaksi itseämme. Voimme vastata siihen ja vaikuttua siitä ja vaikka toisen kokemus, erilainen tulkinta ja vieras kulttuuri jäisivät meille mysteeriksi, voimme hyväksyä ne osaksi kokemusmaailmaamme. (Buber 1947, 3; Anttila 2011, 169–171.)

Paritanssien ydin on mielestäni kuuntelemisen ja kohtaamisen mahdollistumisessa yhden kappaleen aikana tanssilattialla. Kohtaamisen ja kuuntelemisen valmiuksia tulisi mielestäni käsitellä ja opetella paritanssinopetuksessa tanssijoiden kanssa laajasti. Näitä taitoja on mahdollista kehittää ja harjoittaa eikä niiden merkitystä tulisi missään tapauksessa unohtaa. Tapoja kuunnella ja tapoja kohdata tanssipari on varmasti yhtä monta kuin on tanssijoitakin ja juuri se tekee parin kanssa tanssimisesta yllättävää ja ainutkertaista. Jos tanssijalla on valmiudet käsitellä erilaisia kohtaamisen tapoja, on hänellä myös suurempi valmius olla läsnä muuttuvissa tanssiolosuhteissa.

Uskon, että paritanssin opetus – lajista riippumatta – hyötyisi dialogisen taidepedagogiikan näkökulmasta. Kuten Anttila kirjoittaa, taiteen oppimisen kontekstissa taide on kohtaamisen keskeinen osapuoli, joka vaikuttaa tapahtumien kulkuun ja oppimisen sisältöön. Olennaista on se, miten ihminen avautuu kohtaamaan taiteen ja toisen ihmisen sekä se, miten tätä avautumista voi tukea. Ennakoitavissa ei ole se, mitä opitaan, miten ihminen muuttuu ja millaista tietoa syntyy. Taiteen tiedon määrää ei voi mitata eikä sen oikeellisuutta arvioida, vaan sen arvo tulee näkyväksi kohtaamisissa, joissa taiteen tieto tukee ihmisyyttä, eheyttää yhteisöjä ja muuttaa yhteiskuntaa. (Anttila 2011, 171.) Paritanssien opettamisessa ihmisen kohtaaminen ja dialogisuus ovat juuri niitä asioita, jotka tulisi jatkuvasti olla läsnä myös tuntitilanteissa. Jos emme arvosta vuorovaikutteisuutta emmekä anna eväitä tanssiparin kohtaamiselle, kuinka nämä lajille ominaiset ydinasiat siirtyvät tuleville tanssisukupolville?

Lähteet:

Anttila, E. 2011. Taiteen tieto ja kohtaamisen pedagogiikka. Teoksessa Anttila, E. (toim.) Taiteen jälki: Taidepedagogiikan polkuja ja risteyksiä. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.

Buber, M. 1947. Between man and man. (Trans. Ronald Gregor Smith). London: Kegan Paul.

Saastamoinen, R. 2011. Virhe taidepedagogiikan tehtävänä. Teoksessa Anttila, E. (toim.) Taiteen jälki: Taidepedagogiikan polkuja ja risteyksiä. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.