Tanssinopettaminen on herkkää puuhaa. Opettajan pitää valita mitä sanoo ja näyttää tai mitä jättää sanomatta ja näyttämättä. Sanomisilla ja näyttämisillä voi olla sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia oppimistuloksiin. Opetus voi aina, oli se sitten hyvää tai huonoa, aiheuttaa kehoon tai sen osiin jännitystiloja tai liikkeeseen epäedullista toimintalogiikkaa.
Elämä näkyy kehossa kuin myös se, mitä edellisillä tanssikursseilla on opetettu tai painotettu. Opettajan näkökulmasta tämä on mielenkiintoinen lähestymistapa oppilaiden lähtötason määrittelyyn. Väkisin tulee mietittyä miten tähän on päädytty. Eletty keho ja kokemukset ovat aina läsnä. Ei voi kuitenkaan sanoa, että tanssin opetuksessa voisi lukea toista ihmistä kuin avointa kirjaa, mutta hivenen helpompaa se on kuin muissa yhteyksissä.
Oppimistapahtuma on aina kaksisuuntainen. Jokainen opetustilanne on myös opettajalle oppimistapahtuma, jossa opettaja kerää kokemuksia syistä ja seurauksista. Oppilaan tanssikäsityksen, valintojen ja mahdollisuuksien kartoitus toimii pedagogisena karttana opetustilanteessa. Kartan avulla vältetään karikot ja opastetaan oppilas itse navigoimaan tavoitteeseen omilla välineillään.
Jokaisella paritanssilajilla on ominainen muotokieli. Sitä myös painotetaan eri tavalla, esimerkiksi tanssiurheilussa muoto on hyvinkin tärkeä osa lajin tekniikkaa ja estetiikka. Seuratansseissa puolestaan muoto on enemmän sivuseikka kun sosiaaliset, musiikilliset ja toiminnalliset tavoitteet ovat etulinjassa. Seuratanssissa harvemmin käytetään muotoa opetuksen lähtökohtana. Muoto auttaa määrittämään tavoiteltavan osaamisen, mutta sen laajamittainen käyttö jäykistää kehoa ja ehkäisee luonnollista liikkumista.
Tanssinopettamista voi kehittää edistämällä tanssijoiden oppimisvalmiuksia. Tanssin oppimisen haasteet ovat usein oppilaan kehon ja mielen mahdollisuuksien kehittämistä kuin suoranaista tanssitekniikan kehittämistä, tosin ne liittyvät myös toisiinsa. Liikehaittaa voi syntyä, kun keho on sopeutunut tietynlaiseen olemisen tapaan elinympäristön seurauksena, tai tietty motorinen malli on kehittynyt epäedulliseen suuntaan harjoittelun seurauksena.
Joissakin tapauksissa käynti fysioterapeutilla auttaisi. Lihaskunto voisi olla parempi, rytmitaju, uskallus ja rohkeus kohdata toinen, avoimuus sekä psykosomaattiset jännitystilat ovat asioita, jotka vaikuttavat tanssin oppimiseen mutta eivät varsinaisesti ole tanssin asioita. Tanssinopettajan ei tarvitse alkaa terapeutiksi, mutta edellä mainitut tapaukset antavat osviittaa siihen mitä opetuksessa voisi ottaa huomioon. Eläminen kerryttää liikehaittaa tanssimiseenkin. Liikehaitta voi johtua fyysisistä ominaisuuksista, niihin liittyvistä psyykkisistä tekijöistä tai opituista epäedullisista liikemalleista.
Oppilas voi nähdä asian vain tanssin näkökulmasta. Sillä mitä tunnilla todellisuudessa tehdään, ei välttämättä ole mitään tekemistä niin sanotun lajitekniikan kanssa. Kysymys voi olla enemmän perusliikunnasta, oppimisvalmiuksien kehittämisestä, ihmisen normaalista ja terveellisestä tavasta liikkua tai muista edellisessä kappaleessa mainituista asioista tanssin muodossa.
Joskus hyväkin lähestymistapa voi johtaa yksilön kohdalla aluksi oppimisvaikeuksiin, jos yksilön tapa liikkua poikkeaa huomattavasti normaalista suhteessa painovoimaan asettuvassa liikkumistavassa. Ajan myötä oikea liikkumistapa kuitenkin löytyy.
Oppilaiden useimmiten absoluuttista vastausta etsivät kysymykset pitää suhteuttaa kokemuksen tuomaan havaintoon siitä että jokainen keho ja ymmärrys ovat hieman erilaisia, eikä absoluuttista oikeaa ole. Totuus on sekä subjektiivinen että objektiivinen. Vastaus löytyy myös oppilaan omasta kehosta ja mielestä. Oppiminen liittyy monesti enemmän ihmisen normaaliin toimintakyvyn kehittämiseen kuin lajitekniikkaan.
No miten sitten päästään pahoista tavoista eroon? Menetelmiä on varmasti useita. Testasimme Oamkin tanssinopettajaopiskelijoiden kanssa laji – ja liikeanalyysikurssilla passiivisen rentoutuksen vaikutusta liikkeeseen. Harjoitus tehtiin pareittain ja ainoastaan vasen jalka käsiteltiin vertailun vuoksi. Passiivisessa rentoutuksessa rentoutujan ei tarvitse tehdä mitään. Rentoutuja makaa selällään alustalla ja pari liikuttaa rentoutujan vasenta jalkaa mm. vuoroin koukkuun, suoraksi, sisään, ulos, polvea pyörittäen, jne. useisiin liikesuuntiin. Kaikki liikkeet tehdään hyvin hitaasti ja käsittely voi kestää 5-15 min.
Rentoutuksen jälkeen kaikissa tapauksissa huomattiin kävelyssä selkeä rytminen ero. Vasemmalla jalalla oli erilainen liike ja rytmi kuin oikealla. Vasen jalka heilahti rennommin eteen lantion normaalin kävelystä johtuvan rotaation vaikutuksesta kun oikea jalka puolestaan teki askelia enemmän itsenäisesti. Toisessa liiketestissä tehtiin voimakas Jiven potku sivulle tai kantapolkka-askel eteen, jossa myös huomattiin, että vasen jalka palautuu potkusta rebound – liikkeen seurauksena takaisin koukkuun kun oikea jalka puolestaan joutui tekemään sekä jalan ojennuksen että koukistuksen. Vasen jalka sai mahdollisuuden käyttää hyväkseen painovoimaa ja painoa sekä jalan rakenteesta johtuvaa luonnollista mekaniikkaa. Oikeassa jalassa oli edelleen joku opittu malli, joka vaikutti sen liikkeeseen turhan kontrollin muodossa.
Perinteinen oppiminen on edelleen ensisijaista mutta on hyvä tiedostaa mitkä liikkeen mahdollisuudet ovat. Opettaminen on myös valmiuksien kehittämistä ja tässä tapauksessa en oikeastaan opettanut mitään vaan näytin liikkeen mahdollisuudet. Toivottavasti kokemus jää mieleen, jotta sen voi ottaa käyttöön muissa tilanteissa. Ainakin saimme hetkeksi palautettua ”tehdasasetukset” vasempaan jalkaan.
Paritanssiblogi 
Hei, mielenkiintoinen teksti ja tärkeä aihe :). Itselleni nousi seuraavia kysymyksiä / ajatuksia:
1. Jalan liikkeen rentous syntyy varmasti myös fyysisestä rentoudesta ja jännitystilojen purkamisesta, ei pelkästään opittujen mallien tarkoituksenmukaisesta unohtamisesta. Miten voisimme rakentaa sellaista paritanssin pedagogiikkaa, jossa rohkaisemme kehon viisauden kuuntelemiseen jatkuvin, toistuvin harjoituksin, ja rakentaa harjoittelemisen ja oppimisen tapaa, jossa annamme kehon viisauden ratkaista asioita puolestamme? Millaisin harjoituksin ja tuntirytmityksin tämä tuodaan paritanssin pedagogiikkaan?
2. Mitä tarkoittaa, että oppilas näkee asian ”vain tanssin näkökulmasta” – mikä on ”vain tanssin” näkökulma? Miten voimme edistää paritanssissa sellaista tanssikäsitystä, johon mahtuu tanssijan kaikki olemuspuolet, käsittäen kokonaisen ihmisen, joka tanssii – mukana keho, mieli, situaatio, historia ja läsnäolo?
3. Mitä on perinteinen oppiminen / opettaminen, ja miksi se on ensisijaista? Voisiko (pari)tanssinkin didaktiikka rakentua ajatukselle, että erilaiset orientaatiot tanssin ja tanssivan ihmisen todellisuuteen sekä opetus-/oppimismenetelmät ovat yhtä arvokkaita, ja niiden kesken tehdään priorisointeja vain tilannekohtaisesti?
Viime viikonloppuna ihanat Maria y Pasi olivat Kuopiossa Tango Alegrian vieraina pitämässä meille argentiinalaisen tangon tiiviskurssin. Olen treenannut tangoa tiiviisti viime syksyn, ja nyt tanssi tuntui korostetun helpolta, kevyeltä ja vaivattomalta. Ero siihen tunteeseen, joka minulla oli 2011 Pasin ja Marian OAMK-kurssilla oli kuin yöllä ja päivällä – silloin olin varma, etten osannut enää kävellä, ja olo oli tosi turhautunut.
Olen analysoinut kovasti, mistä asia kiikasti silloin, ja päätynyt siihen, että en vain “ollut valmis” omaksumaan tangon liikekieltä ja luonnollista liikkumista. Osaksi syynä oli varmaankin myös se, että olimme koko talven valmistautuneet STOL:in kokeisiin ja opetelleet kilpatanssien “muotokieltä”. Muistan, että sitä käytiin kyllä läpi hyvinkin keholähtöisesti ja “luonnollisen kautta”, mutta jostain syystä kehooni jäi treenistä kummallisia jännitteitä, virheasentoja ja ylisuurta liikettä, joka ei aivan pysynyt hallinnassa.
Nyt kaikki nuo näyttävät loistavan poissaolollaan, ja Pasin kommentti lämmitti mieltäni: “Olet lakannut tekemästä kehollasi vääriä asioita ja sitä kautta tekemästä tanssista vaikeaa.”
Ihanaa huomata, että saa edelleen olla oppimassa uutta!